Pääkirjoitus: Arkkitehti kriisissä?

Arkkitehtina olo on täynnä ristiriitaisuuksia. Meidät opetetaan ajattelemaan satojen vuosien aikajänteellä, kestääkö rakennus tulevia käyttötarkoituksia, taipuuko kaupungin rakenne jatkuvaan kasvuun, miten kehitämme hiipuvia alueita mutta säilytämmepaikan identiteetin. Samalla joudumme perustelemaan asioita lyhytjänteisen rakentamisen ehdoilla, ensimmäisen käyttäjän tarpeilla, ja säästämään kestämättömistä paikoista ylläpidon haitaksi.

Olemme niin tottuneita tähän, että tuskin huomaamme asiaa, saati kyseenalaistamme sitä. Kannamme raskasta vastuuta, jota meiltä harvoin odotetaan ja josta meitä vielä harvemmin palkitaan. Haluamme tehdä eettisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti, teknisesti ja kaupunkikuvallisesti kestävää arkkitehtuuria järkevin kustannuksin, mutta meiltä tilataan lähinnä nopeaa ja virheetöntä perustuotantoa, jokatäyttäätilaajan ja viranomaisten minimivaatimukset.

Ensi syksystä tulee erilainen. Suomi on erilainen, työtavat ovat erilaiset, kysyntä on erilaista, me olemme erilaisia. Kukaan ei vielä tiedä, millaiseksi maailma muuttuu, mutta varmaa on, että monet hiljaiset trendit ovat äänekkäitä, pääomat keskittyvät, digitalisoituminen on ottanut harppauksen – ja Suomi on lamassa.

Edellisessä lamassa aloitin arkkitehtuuriopintoni. Pankki ei ensin myöntänyt minulle valtion takaamaa opintolainaa, koska arkkitehdit valmistuivat työttömiksi. Lopulta sain lainaa 15,75 prosentin korolla. Suomessa ei ollut töitä, joten suuntasin ulkomaille. Sukupolvestani tuli kansainvälisimpiä arkkitehtipolvia.

Tämän vuoden alussa arkkitehtien työttömyysprosentti oli nolla ja lainojen korot nollassa. Se, mitä nyt koemme, on aaltoliikkeen pohja. Voi jopa olla, että tällä kertaa elvytystoimet kohdistuvat rakentamiseen eivätkä arkkitehdit joudu ottamaan vastaan suurinta iskua. Tämän puolesta SAFAkin tekee töitä ensi kuukaudet.

Kriisissä on myös mahdollisuus. Voimme kääntää heikkoutemme koko yhteiskuntamme voitoksi, voimme olla tekemässä parempaa maailmaa, kestävämpää ja kauniimpaa, uudella tavalla käytettävää.

Malmö on kuuluisa kaupunki, eikä vain iloisista asioista vaan myös pitkälle menneestä segregaatio-ongelmasta, kortteleista, joihin poliisit eivät halua mennä, lähiöistä, joita kantaväestö karttelee. Silti oli riemullista keskustella muutama vuosi sitten Malmön kaupunkisuunnittelujohtajan, arkkitehti Christer Larssoninkanssa. Hän kertoi, että Malmössä asuu ihmisiä 171 eri maasta. Koska maailmassa on noin 193 eri valtiota, Malmöhön tarvittiin enää runsaat 20 ihmistä ja siellä olisi koko maailma! Koska kyse oli ruotsalaisista, he miettivät heti, miten tämän voisi kaupallistaa. He mainostivat, että heillä on Malmössä koko maailma, tulkaa testaamaan – jos se toimii Malmössä, se toimii muuallakin.

Kriisissä on myös mahdollisuus. Voimme kääntää heikkoutemme koko yhteiskuntamme voitoksi, voimme olla tekemässä parempaa maailmaa, kestävämpää ja kauniimpaa, uudella tavalla käytettävää.

Miksi tämä tarina on tärkeä? Ei siksi, että se olisi ollut merkittävin asia, mitä Malmö on tehnyt tasapainoisen kaupunkisuunnittelun eteen, vaan siksi, että me tarvitsemme tarinoita ja uusia näkökulmia. Ja myös siksi, että tarina luo toivoa. Tarinassa maahanmuuttajilla oli itseisarvo, ja he olivat tärkeä osa Malmön tulevaisuutta.

Akuutin kriisin ohessa meillä on pitkäkestoinen ilmastonmuutoskriisi. Kriisi antaa meille mahdollisuuden muuttaa toimintatapoja. Mahdollisesti tapahtuu merkittävä uusjako, jossa meidän tulee olla aktiivisia ja vastuullisia. Arkkitehtien yhteinen missio paremman elinympäristön puolesta odottaa päivittämistä 2020-luvulle.

Oma yrittäjä-suunnittelijaurani päättyi vuoden 2008 lamaan. Olen kokenut sekä lomautuksen että irtisanomisen, elämän erilaiset, epävarmat ajat. Myötäelän teidän kaikkien kanssa ja toivon teille kaikille jaksamista, toivoa ja voimia. Yhdessä me selviämme.

Henna Helander