Ilmastokriisi on johtanut radikaaleihin ehdotuksiin, kuten uudisrakentamisen lopettamiseen kokonaan. Samaan aikaan arkkitehdin ammattikuvaa muokkaa naisten määrän nopea kasvu opiskelijoista.
Kahdeksas marraskuuta Aalto-yliopiston Kandidaattikeskuksen suuri luentosali oli täynnä arkkitehteja, opiskelijoita ja muita alan tulevaisuudesta kiinnostuneita.
Jokavuotisten Nils Erik Wickberg -luentojen pääpuhujaksi oli tällä kertaa kutsuttu ranskalainen Charlotte Malterre-Barthes, yksi viime vuosien näkyvimmistä arkkitehtuurivaikuttajista. Hän on tullut tunnetuksi ennen kaikkea vuonna 2021 laatimastaan manifestista A Global Moratorium on New Construction, joka provosoivasti ehdotti kaiken uudisrakentamisen välitöntä keskeyttämistä osana ilmastokriisin torjuntaa.
Arkkitehtikunnassa vaatimus on luonnollisesti herättänyt kysymyksen, mitä tehtävää meille jäisi, jos uudisrakentaminen yhtäkkiä lopetettaisiin. Malterre-Barthesin vastaus on yksinkertainen: keskitymme olemassa olevan rakennuskannan korjaamiseen, ylläpitoon ja uudelleenkäyttöön sekä kehitämme sitä kautta uudenlaisia työnkuvia. Tekemisestä tuskin olisi puutetta, sillä korjaussuunnittelu työllistää jo nyt puolet ammattikunnasta.
Samana päivänä järjestettiin toinenkin juhlallinen tilaisuus. Helsingin Ritarihuoneella tasavallan presidentti Alexander Stubb nimitti Vilhelm Helanderin taiteen akateemikoksi.
Kahden tapahtuman ajoitus oli osuva, sillä Helander on toteuttanut Malterre-Barthesin peräänkuuluttamaa missiota yli puolen vuosisadan ajan. Siinä missä hänen edeltäjänsä Alvar Aalto, Reima Pietilä ja Juha Leiviskä profiloituivat ennen kaikkea uudisrakennusten suunnittelijoiksi – jokaisen työluettelosta toki löytyy myös korjaushankkeita – on Helander työskennellyt olemassa olevan ympäristön puolesta erilaisissa rooleissa: käytännön restaurointisuunnittelijana, arkkitehtuurin historian professorina ja teräväkynäisenä kirjoittajana. Tämän numeron haastattelussa saamme kuulla, millaisia uhkakuvia rakennusperinnölle hän näkee nykyhetkessä.
Yhteiskunnan asettamien reunaehtojen lisäksi ammattikuvaa muokkaa myös se, keitä arkkitehtikoulutuksen pariin hakeutuu. Tekniikan alojen joukossa arkkitehtuuri on pitkään erottunut suhteellisen tasaisella sukupuolijakaumallaan. Tilanne on kuitenkin nopeasti muuttumassa, sillä naisten osuus arkkitehtiopiskelijoista on kasvanut merkittävästi viidentoista vuoden ajan. Nykyisin naisia on jo kolme neljäsosaa uusista opiskelijoista.
Kysyimme arkkitehtikoulujen johtajilta, opiskelijoilta ja tutkijoilta, miten muutos on näkynyt opetuksessa ja opiskelijayhteisöissä. Kukaan ei tunnista nykytilanteessa suoranaisia ongelmia, mutta jos naisistuminen jatkuu nykyistä tahtia, uhkana saattaa olla suunnittelijakunnan yksipuolistuminen ja sitä kautta näkökulmien kapeneminen. Tehokkaita keinoja kehityskulun kääntämiseksi on kuitenkin vaikea keksiä.
Nuorten aikuisten parissa tällainen mustavalkoinen luokittelu miehiin ja naisiin nähdään usein aikansa eläneenä, mutta työelämässä sukupuolinormit istuvat edelleen tiukassa – esimerkiksi arkkitehtitoimistojen vetäjinä naiset ovat yhä aliedustettuina. Alan naisistuminen johtaa toivottavasti ainakin siihen, että saamme johtopaikoille nykyistä enemmän naisia – ja ennen pitkää muun kuin miespuolisen akateemikon.