Muodikas brutalismi, arvonnousun kokenut 1970-luvun asuntorakentaminen, Finlandia-palkitut korjauskohteet, Arkkitehtuurimuseon Betoniunelmia-näyttely… 1970-luku tuntuu tällä hetkellä olevan läsnä kaikkialla, missä puhutaan arkkitehtuurista ja kaupunkisuunnittelusta.
70-luku on täällä taas. Arkkitehtuurista ja kaupunkisuunnittelusta tuntuu tällä hetkellä olevan lähes mahdoton puhua koskettamatta tätä betonin, politikoinnin ja öljykriisin leimaamaa vuosikymmentä. Asuntorakentamisen heikentynyt laatutaso on tehnyt aiemmin parjatuista elementtikerrostaloista lähes ihannekoteja, ja Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto on myönnetty jo pariin kertaan 1970-luvun rakennuksen peruskorjaukselle.
Arkkitehtuurimuseossa toukokuussa avattu Betoniunelmia-näyttely ja sen yhteydessä julkaistu Murrosten vuosikymmen -kirja tarjoavat nyt ensimmäisen kokonaiskatsauksen 1970-luvun arkkitehtuuriin. Toivottavasti ne herättävät sekä arkkitehdit että laajemman yleisön pohtimaan avoimin mielin aikakauden rakentamisen ja kaupunkisuunnittelun arvoja.
1970-luvun rakennukset ja miljööt ovat toistuvasti esillä myös niihin kohdistuvien muutospaineiden takia. Purkukoneiden kitaan on päätynyt äskettäin jopa monia Suomi rakentaa 5 ja 6 -näyttelyihin kelpuutettuja valiokohteita, kuten Gyldénintie 2:n toimistorakennus, Lepolan siunauskappeli, Turun jätteenpolttolaitos ja monitoimitalo Pelimanni.
Purkamista perustellaan usein rakennusten heikolla muunneltavuudella, mutta yllättävän monelle näyttelyissä esitellylle kohteelle on löytynyt uusi käyttö, esimerkiksi Sinebrychoffin panimolle toimistoina, Paragonin toimitalolle kouluna ja Kaupunkiopistolle asuntoina. Mutta onko erämuseo todella luontevin käyttötarkoitus puhdaslinjaiselle Imatran kaupungintalolle?
Yksi 1970-luvun tunnusomaisimpia – ja samalla erityislaatuisimpia – kokonaisuuksia on Helsingin Merihaka. E-liikkeen toteuttama monitasokaupunki ei saanut valmistuessaan tunnustusta arkkitehtuurin instituutioilta, kuten Rakennustaiteen museolta tai Arkkitehti-lehdeltä, mutta viime vuosina se on kokenut uuden arvonnousun – ainakin osittain kansainvälisen brutalismimuodin ansiosta. Vuonna 2017 Merihaka lisättiinkin modernin arkkitehtuurin kansainvälisen asiantuntijajärjestö Docomomon kohdevalikoimaan, yhtenä harvoista 1970-luvun suomalaisista kohteista.
Onko Merihaan tulevaisuus siten turvattu? Ei suinkaan, sillä sen ympäristö on suurten muutosten kourissa, ja kokonaisuuteen kuuluvat pysäköintilaitokset, palloilutalo ja jopa osa asuintaloista on ehdotettu korvattavaksi uudisrakennuksilla – melko hatarin perustein, sillä alueen arkkitehtoniset arvot liittyvät ennen kaikkea sen yhtenäisyyteen.
Suunnitelmat ovatkin herättäneet vastustusta niin alueen asukkaiden kuin rakennusperinnön asiantuntijoiden parissa. Tässä numerossa kuulemme Merihaan alkuperäisen suunnittelijan Sulo Savolaisen ja arkkitehti Tuomas Toivosen näkemyksiä täydennysrakentamisesta. Aleksi Lohtaja puolestaan pohtii esseessään Merihaan ja vastaavien arkiympäristöjen arvottamisen ongelmia.
ARKKITEHTIUUTISISSA on toteutettu parin viime vuoden aikana huomattavia uudistuksia, jotka ovat koskeneet niin sisältöä, ilmestymistiheyttä kuin ulkoasuakin. Olemme saaneet niistä monenlaista palautetta, mutta kevättalvella tehty lukijakysely vahvisti useimpien lukijoiden kokevan muutokset oikean suuntaisiksi. Toimitukselle tämä oli rohkaiseva viesti, ja kriittisestäkin palautteesta on hyötyä lehteä kehittäessä. Lukijakyselyn tuloksista kerrotaan tarkemmin Arkkitehtiliitto-osiossa.
Kevään aikana lukijat ovat aktivoituneet kirjoittamaan myös keskustelupalstallemme, joka vie suuren osan tämänkin numeron sivuista. Mikä tekee joka toinen kuukausi ilmestyvästä printtilehdestä näin houkuttelevan foorumin, kun tarjolla olisi yllin kyllin sosiaalisen median alustoja? Se jää pohdittavaksi, mutta kesällä on aikaa teroittaa kynät syksyn koitoksia varten.