Pienet opiskelija-asunnot ovat ongelmallisia etenkin pandemia-aikaan, kun asumisen tarpeita ei ole voinut täyttää kodin ulkopuolisissa tiloissa, kirjoittaa arkkitehtiopiskelija Jessica Eerikas.
Vuonna 2020 suomalaiset viettivät poikkeuksellisen paljon aikaa kotona, kun koronapandemian tuomat rajoitukset sulkivat suurimman osan yhteiskunnan palveluista ja julkisista tiloista. Etätyöhön ja -opiskeluun siirryttiin vauhdilla.
Puitteet etätyöhön ja -opiskeluun kotona ovat ihmisillä kuitenkin olleet hyvin erilaiset. On aivan eri asia tehdä etätöitä mökin terassilta kuin opiskella ruokapöydän ääressä 16 neliön yksiössä.
Arkkitehtuurin kandidaatintyössäni tutkin opiskelijoiden kokemuksia opiskelija-asunnoistaan pandemian aikana. Haastattelin neljää erilaisissa ja -kokoisissa opiskelija-asunnoissa asuvaa yliopisto-opiskelijaa pääkaupunkiseudulta. Miten heidän arkensa oli pandemian aikana sujunut pienessä asunnossa? Mihin he olivat tyytyväisiä ja mikä ärsytti?
Opiskelija-asuntoja vuokraa pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö (HOAS) ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunta AYY. Opiskelija-asuntojen vuokra on halvempi kuin yksityisillä markkinoilla, ja tästä syystä ne ovat hyvin haluttuja – 40 prosenttia opiskelijoista asuu opiskelija-asunnossa ja jonot niihin ovat pitkät.
Opiskelija-asuntoja leimaa ajatus tilapäisyydestä. Monissa opiskelija-asunnoissa saa asua maksimissaan viisi vuotta.
Ympäristöministeriön asetuksen mukaan asuinhuoneiston pinta-alan pitää olla vähintään 20 neliömetriä ja siinä on oltava tarkoituksenmukaiset tilat levolle, oleskelulle ja vapaa-ajan vietolle, ruokailulle, hygienian hoidolle sekä tavaroiden säilytykselle. Opiskelija-asunnot saavat kuitenkin olla pienempiä, jopa 16 neliömetriä, jos yhteisissä tiloissa on riittävät oleskelutilat.
Tärkein vaikuttava tekijä oli asunnon koko: mitä suurempi asunto, sitä paremmin henkilö kotona viihtyi.
Asuntoja tutkiessani kävi ilmi, että edellä mainitut kriteerit eivät aina täyty. Opiskelija-asunnoissa ei välttämättä ole keittiöitä ja käytännössä vapaa-aika, lepo ja pandemiaoloissa vielä työnteko tapahtuvat kaikki sängyssä, sillä 16 neliön asunnossa ei juuri ole tilaa muulle.
Normaalisti opiskelijat ovat voineet täyttää asumisen tarpeitaan myös muualla kuin kotona. Yliopistokampus on ollut täynnä opiskelutiloja, ravintoloita ja opiskelijaelämään kuuluvia tapahtumia. Koronapandemian myötä tilanne muuttui. Opinnot suoritetaan kotona eikä kampuksella. Tämä asettaa kodille erilaisia vaatimuksia kuin mitä alun perin pienen opiskelija-asunnon suunnittelussa on ajateltu.
Tämä myös näkyi haastatteluissa. Haastateltavat kokivat, että asunnossa oli vaikea löytää tilaa opiskelulle ja esimerkiksi keittiön laatu korostui. Säilytystilaa oli niukasti ja viihtyvyys laski, kun asunnossa vietettiin paljon aikaa. Tärkein vaikuttava tekijä oli asunnon koko: mitä suurempi asunto, sitä paremmin henkilö kotona viihtyi.
Haastatteluaineiston perusteella oli selvää, että koronapandemia oli vaikuttanut opiskelijoiden kokemukseen kodista ja muuttanut sen käyttöä ja merkitystä. Haastateltavien mukaan asunnon sijainnista, asumismuodosta ja koosta oltiin valmiita joustamaan tilapäisyyden takia, mutta optimaalisessa tilanteessa näistä ei joutuisi tinkimään opiskelijanakaan.
Opiskelija-asunto on muutakin kuin paikka, jonne tullaan nukkumaan. Kun arki on siirtynyt pääosin kotiin, on kodin ympäristö, laatu ja koko korostunut. Koronapandemia on osoittanut, ettei asuntokantamme ole erityisen muuntojoustava. Etenkin pienissä asunnoissa joustavuuden puute korostuu.
Viisi vuotta samassa asunnossa ei mielestäni ole tilapäinen asumismuoto, etenkin jos kotona vietetään runsaasti aikaa, kuten pandemiaoloissa on pakosta tapahtunut. On myös muistettava, etteivät kaikki opiskelijat käytä koko vapaa-aikaansa juhlien – opiskelija-asunto on oma ja monesti myös ensimmäinen koti, jossa opetellaan siivoamaan, laittamaan ruokaa ja luodaan ihmissuhteita.
Viisi vuotta asunnossa ilman uunia ei ainakaan opeta ruoanlaittoa kiireen keskellä, ja vapaa-ajan sekä opiskelun erottaminen on hankalaa, jos molemmat käytännössä tapahtuvat sängyssä oleskellen.
Uskon, että koronapandemian seurauksena myös arkkitehtuuri muuttuu. Jos etäopiskelu ja -työnteko ovat tulleet jäädäkseen, tulisi opiskelija-asumisenkin tarjota mahdollisuuksia opiskelulle muualla kuin kampuksella. On myös varauduttava pandemian kaltaisiin tilanteisiin jatkossa. Ei voida olettaa, että opiskelijoiden asumisen tarpeet toteutuvat muualla kuin heidän asunnoissaan. Opiskelija-asunnon tulisi täyttää samat standardit kuin muiden asuntojen. Hyvällä suunnittelulla tarpeelliset toiminnot on mahdollista saada mahtumaan myös pieneen opiskelija-asuntoon.
Pinta-alan lisäksi erimerkiksi valoisuudella, materiaalivalinnoilla, tilan korkeudella ja mahdollisella parvekkeella on vaikutusta siihen, kuinka asunnossa viihdytään sekä miten sitä käytetään. Niihin arkkitehti ja rakennuttaja voivat suunnitteluratkaisuillaan vaikuttaa.
Niin yleisessä uudisrakentamisessa kuin opiskelija-asuntojen rakentamisessa olisi tärkeä keskittyä siihen, miten asunnot muuntuvat tulevien pandemioiden ja esimerkiksi ilmastokriisin tuomiin muutoksiin, ja että niissä olisi mahdollista asua laadukkaasti myös poikkeusolojen aikana.
Opiskelija-asuntolaa suunnittelevaa arkkitehtia rohkaisen perehtymään opiskelijoiden kokemuksiin, sillä he ovat tulevaisuudessa asuntojen asukkaat.
Jessica Eerikas
Tekniikan kandidaatti, arkkitehtuuri
Jessica Eerikasin kandidaatintutkielma Eristyksissä – Opiskelijoiden kokemukset opiskelija-asunnoistaan koronapandemian aikana.