Forecast and Fantasy -näyttelystä hahmottuu kuva hämmästyttävän vireästä ja nokkelasta arkkitehtuurikulttuurista, joka ei vastaa lainkaan yleistä mielikuvaa “pysähtyneisyyden ajasta”, kirjoittaa Kristo Vesikansa arviossaan.
Moni arkkitehti tuntuu nykyään pohtivan, onko mitään mieltä työskennellä osana rakennusteollisuuden koneistoa, joka toimillaan ainoastaan kiihdyttää ilmastonmuutosta. Eikö olisi eettisempää käyttää ammattitaitoaan vaikkapa visioihin kestävämmästä tulevaisuudesta tai dystooppisiin näkyihin nykyisen kehityksen seurauksista? Niiden tuottamiseksi ei tarvitsisi juuri tuhlata luonnonvaroja, ainoastaan hieman kyniä, paperia ja sähkövirtaa.
Historiallista taustaa tällaisille pohdinnoille tarjoaa Viron arkkitehtuurimuseon suurponnistus, 1960–1980-lukujen ”paperiarkkitehtuuria” esittelevä Forecast and Fantasy -näyttely. Monet massarakentamiseen turhautuneet nuoret arkkitehdit päätyivät silloin tekemään erilaisia ideaprojekteja, kuvataidetta, installaatioita, elokuvia, lavastuksia ja performansseja.
Kylmän sodan jakaman Euroopan eri laidoilla ilmiön lähtökohdat olivat kuitenkin varsin erilaiset: Länsi-Euroopassa se syntyi vastareaktiona rajattomaan talouskasvuun perustuneelle kulutuskulttuurille ja sosialistisissa maissa suunnitelmatalouden jähmeydelle. Tuloksena oli silti hämmästyttävän samankaltaisia suunnitelmia – rautaesirippukaan ei pysäyttänyt ideoiden virtaa maasta toiseen, esimerkiksi Tallinnan laivojen kyydissä.
Rautaesirippukaan ei pysäyttänyt ideoiden virtaa maasta toiseen.
NÄYTTELYN ovat kuratoineet kaksi virolaisen uusavantgarden tuntijaa, professori Andres Kurg ja vanhempi tutkija Mari Laanemets Viron taideakatemista.
Suomessakin hyvin tunnettu Tallinnan koulukunta rinnastetaan muissa neuvostotasavalloissa, Tšekkoslovakiassa, Unkarissa ja Jugoslaviassa toimineisiin ryhmittymiin. Näin hahmottuu kuva hämmästyttävän vireästä, nokkelasta ja kokeellisesta arkkitehtuurikulttuurista, joka ei vastaa lainkaan yleistä mielikuvaa ”pysähtyneisyyden ajasta”. Mukana on niin kirjoista ja lehdistä tuttuja klassikoita, kuten Aleksandr Brodskin ja Ilja Utkinin hirtehisiä grafiikoita, kuin itselleni tuntemattomia tekijöitä.
Läntisinä vertailukohtina toimivat brittiläinen Archigram sekä italialaiset Superstudio ja Archizoom, mutta tässä kokonaisuudessa ne jäävät auttamatta sivurooliin.
Suomalaista arkkitehtuuria näyttelyssä edustavat Kirmo Mikkolan kollaasit ja reliefit, jotka on ripustettu hänen virolaisen ystävänsä Leonhard Lapinin töiden rinnalle. Harvoin nähtyjen töiden ironisuus ja leikkimielisyys laventavat kuvaa Mikkolasta piinkovana rationalistina. Ja vinkkinä omalle Arkkitehtuurimuseollemme: erittäin kiinnostava näyttely syntyisi myös Mikkolaa sukupolvea nuorempien suunnittelijoiden 1980-luvulla tekemästä paperiarkkitehtuurista monine taiteilijayhteyksineen!
Näyttelyarkkitehtuurista vastannut Katja Sööt on jakanut museon pääsalin sarjaksi huoneita, joille pastellivärit ja geometriset aukotukset luovat 1980-lukulaisen tunnelman. Seinäkkeillä ja vitriinipöydillä on runsain mitoin piirustuksia, grafiikkaa, julkaisuja, muistiinpanoja ja muuta alkuperäisaineistoa, täydennettynä lukuisilla videoilla.
Osa projekteista avautuu yhdellä silmäyksellä toisten vaatiessa pidempää paneutumista. Avaintekstejä on käännetty viroksi ja englanniksi, mutta paljon menee myös ohi, jos ei hallitse kaikkia käytettyjä kieliä. Lisätietoa löytyy onneksi ammattitaidolla tehdystä näyttelyoppaasta, joka kannattaa laittaa talteen.
Forecast and Fantasy -näyttelyyn on koottu runsaasti alkuperäisaineistoja eri maissa toimineilta avantgardearkkitehdeilta. Kuva: Viron arkkitehtuurimuseo
REAALISOSIALISMIN arkinen harmaus sai monet arkkitehdit haaveilemaan nopeasti kehittyneen teknologian tarjoamista mahdollisuuksista, kuten megastruktuureista, avaruussiirtokunnista ja työajan radikaalista lyhenemisestä. Toiset käänsivät katseen muinaisiin myytteihin tai taiteen ikiaikaisiin periaatteisiin.
Itseäni puhuttelevat näyttelyssä eniten projektit, joissa arkkitehtuuri on valjastettu yhteiskuntakritiikin välineeksi. Koska avoimet protestit eivät olleet aivan vaarattomia, puettiin ne usein ironian, parodian ja satiirin kaapuihin. Esimerkiksi unkarilainen Lászlo Rajk kommentoi teollisen asuntotuotannon yksitoikkoisuutta ja suunnitelmatalouden tehottomuutta projektilla, jossa elementtikerrostalon rakennustyö on pysäytetty kesken kaiken. Rakennussuunnittelijan ammattitaidolla tehdyt lakoniset työpiirustukset näyttävät, miten katolla törröttävät elementit saadaan pysymään pystyssä ja välipohjat vedeneristettyä.
Monet paperitiikerit etsivät inspiraatiota 1920-luvun neuvostoliittolaisesta avantgardesta mutta käänsivät sen ideologisen sisällön päälaelleen. Esimerkiksi neliskulmaiset lasitornit, joista Ivan Leonidov sommitteli aikanaan tutkimusinstituutteja, teollisuusministeriöitä ja kollektiivitaloja työläisille, muuttuivat Mihail Belovin ja Juri Avvakumovin käsissä vertikaalisiksi kolumbaarioiksi – kolkkona vertauskuvana kuolinkamppailua käyvälle neuvostojärjestelmälle.
Näyttely tarjoaa yllin kyllin virikkeitä silmille ja aivoille, mutta herättää pohtimaan myös paperiarkkitehtuurin merkitystä. Oliko se ainoastaan keino selviytyä mahdollisimman vähin moraalisin vaurioin totalitaarisesta yhteiskunnasta, vai löytyikö sen kautta uusia tapoja harjoittaa arkkitehdin ammattia?
Muutamista näyttelyssä esillä olevista arkkitehdeista tuli neuvostojärjestelmän romahdettua menestyneitä toimistonpitäjiä, joiden kädenjälkeä voi bongata vaikkapa Tallinnan kaduilta. Toiset jatkoivat pienimuotoisten taideprojektien parissa kritiikin kärjen kohdistuessa nyt markkinatalouden heikkouksiin. Kummassakin tapauksessa tulokset ovat yltäneet vain harvoin paperiarkkitehtuurin tasolle. Pitäisikö tämä ajatella kannustimeksi vai varoitukseksi paperitiikerin urasta haaveileville?
Forecast and Fantasy: Architecture without Borders, 1960s to 1980s -näyttely 30.4. asti Viron arkkitehtuurimuseossa Tallinnassa.