Tämänvuotinen biennaali kutsuu herkistymään uusille suunnille, jotka syntyvät taiteen tekemisen ja kokemisen lisäksi myös eläinten, kasvien ja ympäristön suhdeverkoissa. Entistä laajemmin mantereelle ja verkkoon levittäytyvästä kokonaisuudesta on kuitenkin hankala saada kiinni.
Lienee ainakin kaksi syytä sille, miksi Helsingin edustalla sijaitseva Vallisaari näyttäytyy kansainvälisestikin kiinnostavana näyttelypaikkana tämän hetken nykytaiteen näkökulmasta. Planetaarisen ekokriisin seurauksena kysymykset niin luonnon ja yhteiskunnan suhteesta kuin ei-inhimillisestä – tai laajemmin ”toisesta” – ovat nousseet nykytaiteen keskiöön ja olleet viime vuosina monissa taidebiennaaleissa toistuneita teemoja.
Traditionaalisiin näyttelypaikkoihin verrattuna luonnonympäristöltään ainutlaatuinen Itämeren entinen linnoitussaari tarjoaa näitä kysymyksiä käsittelevälle taiteelle erityisen miljöön. Potentiaali kävi selväksi jo Helsinki Biennaalin kahden vuoden takaisessa debyyttinäyttelyssä, ja samat lähtökohdat ovat olemassa myös tänä kesänä entistä suurempia kävijämääriä tavoittelevalla taidetapahtumalla.
Tämän vuoden biennaalin otsikko ”Uusia suuntia voi syntyä” on lainattu Anna Lowenhaupt Tsingin antropologian nykyklassikosta Lopun aikojen sieni (2015, suom. 2020). Lähtökohta on kiinnostava: siinä missä edellä mainittu posthumanistinen ja erilainen ”kietoutunut” ajattelu typistyy usein tasavertaisten toimijuuksien korostamiseen, Lopun aikojen sieni yhdistää tähän myös taloudellis-yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet.
Biennaalin pääkuraattori Joasia Krysa kirjoittaa näyttelyjulkaisussa Tsingin kannustavan ”oppimaan havaitsemalla, tulemalla tietoiseksi pienistä tai näkymättömistä yksityiskohdista”. Vallisaaressa kokijaa ohjataan hitaampaan havaitsemiseen edelliskertaa vähempilukuisten ja pienempien teosten kokonaisuudella. Suuremmat installaatiot ja monet muut teokset on sijoitettu mantereelle kaupungin muihin näyttelytiloihin.
Myös tämä tuntuu lupaavalta. Jo ensimmäisen biennaalin kohdalla käytiin aiheellisesti keskustelua siitä, onko yhtäältä luonnoltaan herkkä ja toisaalta tuotannollisesti hankala Vallisaari ylipäätään sopiva paikka massiivisille teoksille tai suuria kävijämääriä tavoittelevalle tapahtumalle. Pienemmät teokset ja hitaan kokemisen lähtökohdat taas tuntuvat rohkealta vedolta kieltäytyä osallistumasta suurilla, näyttävillä ja nopeasti omaksuttavilla (lue: tiktokattavilla) teoksilla kävijöistä taistelevien suurten taidetapahtumien kilpaan.
Vallisaareen kutsutaan herkistymään uusille suunnille, jotka syntyvät taiteen tekemisen ja kokemisen kaltaisen inhimillisen toiminnan lisäksi myös eläinten, kasvien, datan ja ympäristön suhdeverkoissa.
Alma Heikkilä: coadapted with (sopeutua yhdessä), 2023. Kuva: HAM/Helsinki Biennial/Perttu Saksa
Uudet suunnat ja niiden hidas havainnointi toteutuvat Helsinki Biennaalin teoksissa eri tavoin. Onnistuneimmissa teoksissa ne kytkeytyvät teosten esityspaikkaan. Susha Huberin ja Pertti Saarikon Turvapaikka, utu -installaation lähtökohtana on Vallisaaren makeavetinen lampi. Veden pinnalle hitaasti nouseva usva outouttaa idyllisen maiseman ja vie mielleyhtymät myös Venäjän vallan aikana kaivoksi rakennetun lammen näennäisen luonnolliseen luonteeseen.
Alma Heikkilän teoksessa paikan lisäksi vuorovaikutukseen asettuvat onnistuneesti myös sää ja saaren eliöt. Coadapted with on harsomaisista seinistä rehevään metsään rakennettu installaatio, jonka keskelle asetettu kipsiveistos muuttaa muotoaan katon aukosta satavan veden mukana. Seinissä voi nähdä myös pieniä veistoseliötä, jotka ovat sekoittuneet kesän kuluessa installaation päälle tipahtaneisiin lehtiin ja ötököihin.
Parhaimmillaan Vallisaaren kaltainen erityinen näyttelypaikka vaikuttaakin tarjoavan mahdollisuuksia taiteelle, jossa paikat ja tilat muuttuvat osaksi teoksia. Monien töiden kohdalla suhde paikkaan tuntuu kuitenkin pintapuoliselta.
Esimerkiksi PHOSfate-projektin installaatio koostuu hiekkaviljelylaatikoista ja käsittelee Itämerenkin rehevöitymistä aiheuttavan fosfaatin alkutuotantoa Länsi-Saharassa. Itsessään teoksen suhde näyttelypaikkaan vaikuttaa kuitenkin typistyvän siihen, että viljelylaatikoihin istutetuille lehtikaaleille on etsitty aurinkoinen kasvupaikka. Samalla teos tuntuu tyypilliseltä esimerkiltä posthumanistisesta taiteesta, joka jää luonnontieteellisen tutkimuksen imitoinnin tasolle.
Parhaimmillaan Vallisaaren kaltainen erityinen näyttelypaikka vaikuttaakin tarjoavan mahdollisuuksia taiteelle, jossa paikat ja tilat muuttuvat osaksi teoksia.
PHOSfate-ryhmän installaatio. Kuva: HAM/Helsinki Biennial/Kirsi Halkola
Parhaimmillaan myös biennaaliin valitut jo olemassa olevat teokset asettuvat vuoropuheluun Vallisaaren kanssa. Entinen ruutikellari tarjoaa luontevan näyttelytilan esimerkiksi Tuula Närhisen installaatiolle.
Värikkäästä muoviroskasta koottu ”horisontti” sijoittuu käytävämäiseen tilaan, jota pitkin kävijä pääsee tutkimaan, millaista pientä jätettä Itämereen päätyy: huulirasvapuikkoja, polyuretaanivaahtoa, nuuskapurkkeja. Nostaessaan kirkkaat värit keskiöön hieman pedantilta tuntuva teos ainakin pyrkii lähestymään jäteongelmaa ilman täysin mustavalkoista konfliktointia.
Helteisenä kesäpäivänä viileään kellariin siirtyminen taas tuo Emilija Skarnulytén hienon Hypoxia -videoteoksen iholle. Teemoiltaan meren happikadosta liettualaisiin myytteihin liikkuva hypnoottinen teos vaikuttaa sukeltavan hitaasti syvällä Itämeren pohjassa, mutta saattaa yhtä hyvin olla kuvaus kylmästä avaruudesta käsin toteutettavasta tulevaisuuden arkeologiasta.
Siinä missä Vallisaari tuntui tarjonneen viime biennaalin kuratoinnissa paikan lisäksi selkeän käsitteellisen perustan, tänä vuonna monet teokset ammentavat saaren luonnon ja kulttuurihistorian sijaan muun muassa tekoälyn ja uushengellisyyden kaltaisista lähtökohdista. Konkreettisen ja käsitteellisen yhteyden puuttuminen tuntuu monessa kohtaa haastavalta, sillä Vallisaaren kaltaisessa erityisessä näyttelykontekstissa jokaisella teoksella olettaisi olevan syynsä olla siellä, missä se on. Myöskään Tsingin kirjan merkitys tai näyttelyn muut kuratoriaaliset tavoitteet eivät läpileikkaa kokonaisuutta.
Joidenkin teosten kohdalla irrallisuus ja tietynlainen paikkasidonnaisuudella leikittely ovat kuitenkin tuottaneet kiinnostavia lopputuloksia. Esimerkiksi Keiken-kollektiivin Kuninkaansaaren kannakselle sijoitettua pientä temppeliä kuvataan portaaliksi, joka vie kävijän enkelten ja henkien maailmaan. Toisaalta suuren räystään alla talon seiniä kiertävät penkit tarjoavat kävijöille paikan, jossa voi pysähtyä tuijottamaan Itämeren horisonttia ja odottaa Torpedolahden laiturilta takaisin mantereelle lähtevää lauttaa.
Suurten taidetapahtumien haaste on niiden laajuus. Helsinki Biennaalissa on teoksia 29 taiteilijalta ja kollektiivilta, ja kuratoriaalisia kumppaneita on mukana kuusi. Vielä haastavampaa on saada kiinni kokonaisuudesta, joka levittäytyy Vallisaaren lisäksi myös verkkoon, Helsingin kaupungin taidemuseoon, keskustakirjasto Oodiin, kulttuurikeskus Stoaan ja eri paikkoihin julkista kaupunkitilaa.
Kuten sanottu, näyttelypaikkojen määrän kasvattaminen tai suurempien teosten sijoittaminen herkän Vallisaaren sijaan mantereelle valmiin näyttelyinfran äärelle ei ole itsessään huono ratkaisu. Nyt teosmäärältään suppea ja tasoltaan vaihteleva Vallisaari ei kuitenkaan täytä täysin lupauksiaan, eikä biennaalin muiden näyttelypaikkojen kokonaisuus tunnu tasapainoiselta tai täysin loppuun asti harkitulta.
Kävijän kannalta ongelmallista pirstaloitumista kuvaa esimerkiksi se, että Keiken-kollektiivin teoksesta osa on verkossa, osa Vallisaaressa ja osa kaupungin toisella puolella kulttuurikeskus Stoassa. Uusia suuntia hakeva Helsinki Biennaali ei tunnu löytäneen vielä täysin omaa paikkaansa.
Helsinki Biennaali päättyy sunnuntaina 17.9.