Samanaikaisesti ammattilaisia ja suurta yleisöä puhuttelevan näyttelyn suunnittelu ei ole helppo tehtävä, mutta nyt palaset tuntuvat loksahtavan kohdilleen, kirjoittaa Kristo Vesikansa arviossaan.
Arkkitehtuurimuseon vuosikymmennäyttelyillä on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Niiden lähtölaukauksena voi pitää Kirmo Mikkolan vuonna 1979 kokoamaa Funkis-näyttelyä, ja toukokuussa avatun Betoniunelmia-näyttelyn myötä ollaan päästy jo 1970-luvulle.
Näyttelyn kuraattorit Petteri Kummala, Jutta Tynkkynen ja Anni Vartola ovat varmasti miettineet päänsä puhki, miten lähestyä vuosikymmentä, jonka arkkitehtuuri tuo tyypillisimmin mieleen ankeuden, harmauden ja tunkkaisuuden, mutta toisaalta myös tasa-arvon ja heräävän ympäristötietoisuuden.
Negatiivisten mielikuvien lisäksi 1970-luvun arkkitehtuurin ongelmana on selkeän identiteetin puute. Suomalaisen arkkitehtuurin tarinassa vuosikymmen on jäänyt epämääräiseksi välikaudeksi, jolloin 1960-luvun rationalismin ihanteet laimenivat ruutuelementtien ja rasterijulkisivujen monotoniaksi, ja vastareaktiona syntyneet uudet ideat ehtivät kypsyä rakennuksiksi vasta 1980-luvun puolella. Yritykset ”elävöittää” laatikkoarkkitehtuuria 45 asteen kulmilla ja pyöristetyillä nurkilla eivät nekään tuottaneet 1970-luvulle riittävän vahvaa omaa luonnetta.
Surkea maine on toisaalta osa 1970-luvun arkkitehtuurin viehätystä. Kun vuosikymmen on jäänyt historiankirjoituksessa paitsioon, on tarjoutunut mahdollisuuksia löytää omatoimisesti ”unohtuneita” merkkirakennuksia, kuten Kouvolan keskuskirkko (Jaakko ja Kaarina Laapotti 1978), kurssikeskus Murikka (Pekka Helin ja Tuomo Siitonen 1977) ja Tanhuniityn pientaloalue (Risto Kauria ja Risto Turtola 1975). Viimeistään tämän näyttelyn myötä nekin saavat ansaitsemansa paikan arkkitehtuurimme klassikkoina – ja menettävät ehkä hieman salaperäisyyden auraansa.
Arvostuksen muutokset ovat tietysti osa arkkitehtuurin normaalia kehitystä, ja ne koskettavat vuorotellen jokaista vuosikymmentä. 1970-luku poikkeaa kaavasta kuitenkin siinä mielessä, että se tuomittiin arkkitehtuurin aallonpohjaksi jo omana aikanaan, kuten Arkkitehti-lehden vuosikerrat ja Suomi rakentaa -näyttelyiden kritiikit hyvin kertovat.
Arkkitehtien epätoivon tehokkuuden nimiin vannoneen tuotantokoneiston edessä kiteytti kaiketi terävimmin sukulaiseni Matti ”Vadu” Vesikansa ironisissa pilapiirroksissaan. Niille on tässäkin näyttelyssä omistettu oma pöytänsä.
Suomalaisen arkkitehtuurin tarinassa 1970-luku on jäänyt epämääräiseksi välikaudeksi.
Vuonna 1974 tehdyssä perspektiivikuvassa korostuu Jaakko ja Kaarina Laapotin suunnitteleman Kouvolan keskuskirkon modulaarinen teräsrakenne. Kuva: Jaakko ja Kaarina Laapotti / MFA
Vuosikymmennäyttelyiden perusongelma on, että arkkitehtuurin suuntaukset harvoin asettuvat siististi kymmenjärjestelmän mukaiseen ruudukkoon. Tämä tulee selvästi ilmi, kun vertaa Betoniunelmia sen edeltäjään, vuonna 2016 järjestettyyn Värikkäämpi, iloisempi, hienostuneempi -näyttelyyn. Siinä missä jälkimmäinen tarkasteli, miten 1960-luvun konstruktivistiset ja strukturalistiset ideat materialisoituivat seuraavan vuosikymmenen kuluessa, ottaa Betoniunelmia reippaasti vauhtia 1960-luvun puolivälistä. Samat teemat, kohteet ja jopa kuvat toistuvat.
Joissain kohdissa tiukempi aikarajaus olisi kuitenkin ollut paikallaan. Esimerkiksi Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Helsingin kaupungintalon saneeraus edustaa mielestäni puhtaasti 1960-luvun arkkitehtuuria, vaikka rakennus otettiinkin käyttöön vasta syksyllä 1970. Sama pätee Imatran kaupungintaloon (Arto Sipinen ja Mane Hetzer 1970), Kupittaan urheiluhalliin (Marjatta ja Martti Jaatinen 1971) ja Finlandia-taloon (Alvar Aalto 1971).
Betoniunelmia ottaa muutaman askeleen myös 1980-luvun puolelle, mutta se tuskin aiheuttaa ongelmia seuraavaa vuosikymmennäyttelyä suunniteltaessa – värikkäässä ja monimuotoisessa kasariarkkitehtuurissa riittää yllin kyllin valinnanvaraa useampaankin näyttelyyn.
Lähihistoriaan keskittyvässä näyttelyssä kävijä tulee väistämättä peilanneeksi sisältöjä omiin kokemuksiinsa. Näin tekee varmasti jokainen 1970-luvulla elänyt tässäkin näyttelyssä. Omat muistoni 1970-luvusta rajoittuvat lähinnä kodin piiriin, mutta aikakauden arkkitehtuuri oli väistämättä osa myös omaa lapsuuttani ja jätti jälkeensä voimakkaita muistikuvia: Merihaan ja Itä-Pasilan jännittävät monitasoratkaisut, Kannelmäen Maxi-Marketin loputtoman tuntuinen pilarihalli, metroasemien salamyhkäinen teknomaailma.
Tällaisten nostagiatrippien lisäksi näyttely tarjoaa onneksi myös kriittisiä näkökulmia aikakauden arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun. Asunnottomuus nostetaan esiin nopean kaupungistumisen varjopuolena, huolella suunnitellut kerrostalopihat kyseenalaistavat yleistä käsitystä lähiörakentamisen ankeudesta ja vilkas rakennussuojelukeskustelu on näkyvästi esillä.
Ajankohtaista kysymystä 1970-luvun rakennusten purkamisesta ja korjaamisesta näyttely lähestyy Kaisa Karvisen ja Karita Rytivaaran Riisuttu runko -projektin sekä Finlandia-talon ja Jyväskylän yliopiston kirjaston peruskorjausten kautta. Teemaa olisi voinut korostaa enemmänkin esillä olevien rakennusten, kuten uhanalaisen Hanasaaren voimalaitoksen (Timo Penttilä 1976) kautta.
Helsingin Hakaniemessä osoitettiin mieltä asuntopulaa vastaan vuonna 1970. Kuva: Simo Rista / HKM
Kuraattorit ovat ryhmitelleet erilaiset näkökulmat neljän pääteeman – ”koti”, ”lähiö”, ”yhteiskunta” ja ”arkkitehdin työhuone” – ympärille. Ratkaisu on selkeä ja johdonmukainen, mutta samalla hieman yllätyksetön.
Esimerkiksi Harri Hautajärven näyttelyn yhteydessä julkaistussa Murrosten vuosikymmen -kirjassa hahmottelema ajatus 1970-luvun arkkitehtuurin suhteesta fossiiliseen energiaan olisi saattanut tarjota kiinnostavamman tavan nivoa aikakauden arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun vaikuttaneet taloudelliset, poliittiset, kulttuurilliset ja tekniset tekijät tämän päivän keskusteluihin.
Näyttely ei nosta jalustalle yksittäisiä suunnittelijoita, mikä tietysti sopii hyvin 1970-luvun ihanteeseen tasa-arvosta. Nopea tilastointi kuitenkin paljastaa, että eniten tilaa saavat Arto Sipinen, Erkki Kairamo, Marjatta ja Martti Jaatinen, Jaakko ja Kaarina Laapotti, Pekka Helin ja Tuomo Siitonen sekä Matti K. Mäkisen johtama Valion suunnitteluosasto.
Kohdevalikoima ei tarjoa kovin suuria yllätyksiä, sillä suurin osa rakennuksista ja asuinalueista on esitelty aikanaan Arkkitehdissa ja Suomi rakentaa -näyttelyissä. Mukaan on silti mahtunut muutama vähälle huomiolle jäänyt kohde, kuten Ilkka Salon tyylikäs Alumiinitalo Paimiossa (1973).
Ilkka Salon Paimioon vuonna 1973 suunnittelema Alumiinitalo tarjosi puitteet rennolle ja luonnonläheiselle asumiselle. Kuva: Lars Hallém / MFA
Samanaikaisesti ammattilaisia ja suurta yleisöä puhuttelevan näyttelyn suunnittelu ei ole aivan helppo tehtävä, kuten Arkkitehtuurimuseon viimeaikaiset näyttelyt ovat osoittaneet. Nyt palaset tuntuvat vihdoin loksahtaneen kohdilleen. Näyttelyarkkitehtuurista vastannut Kombo-toimisto on soveltanut nokkelasti 1970-luvun arkkitehtuurin aiheita, kuten pesubetonielementtejä, avaruusristikoita ja ilmoitustauluja. Rento ja leikkimielinen tunnelma on täysin vastakkainen kuin askeettisen tyylikkäässä 1960-lukunäyttelyssä seitsemän vuotta sitten.
Näyttely hyödyntää lähes hengästyttävällä tavalla erilaisia esitystapoja: perinteisten pienoismallien ja piirustusten lisäksi mukana on niin valokuvasuurennoksia, videoita, valopöydällä katseltavia dioja kuin veivillä vaihdettavia kuvia. Oma suosikkini on seinälaatikkoon sijoitettu video, jossa Anni Vartola kertoo Olarin kirkosta (Käpy ja Simo Paavilainen 1981) kurkistuksena 1980-luvulle.
Mielikuvitus tuntuu loppuneen ainoastaan videoiden katselupaikkana toimivassa olohuoneessa, jonka retrosisustus ei onnistu tuomaan esiin 1970-luvun asuntosuunnittelun arvoja. Henna Helander tosin havainnollistaa niitä käsin piirtäen sivummalla olevalla videolla.
Tämän ja edellisen vuosikymmennäyttelyn myötä puoli vuosisataa näyttää vakiintuneen aikaperspektiiviksi, josta käsin on turvallista luoda kokonaiskatsaus yhteen aikakauteen. Tähän on epäilemättä vaikuttanut myös rytmi, jolla Arkkitehtuurimuseon kokoelmat luonnostaan karttuvat. En voi silti olla haikailematta kymmenisen vuotta lyhyempää perspektiiviä, joka teki 40-luku (1983) ja 1950-lukua käsittelevästä Sankaruus ja arki (1994) -näyttelyistä todellisia uusia avauksia. Toivottavasti 1980-lukunäyttelyä ei siten tarvitse odottaa kokonaista vuosikymmentä!
Betoniunelmia ja muita näkymiä 1970-luvun arkkitehtuuriin -näyttely Arkkitehtuurimuseossa 15.10. asti.