Raportin perusteella Mannerheimintien Aktian talon purkamista ei voi pitää ilmastotekona, hiililaskennan asiantuntijat sanovat. Keskustelua purkamisesta hankaloittaa, ettei syistä puhuta rehellisesti, arkkitehdit kritisoivat.
Kiinteistökehitysyhtiö Sponda aikoo purkaa Helsingin ydinkeskustasta Mannerheimintie 14:stä arkkitehti Kurt Simbergin (1913–1984) suunnitteleman, vuonna 1963 valmistuneen liikekiinteistön ja rakentaa tilalle uuden toimistotalon. Aktian talona tunnettu, alunperin Helsingfors Sparbankenille suunniteltu rakennus on viimeksi ollut osa kauppakeskus Forumia.
Helsingin kaupunginmuseo luonnehtii lausunnossaan taloa keskeisimmäksi Simbergin suunnittelemista toimistorakennuksista. Se esiteltiin valmistuttuaan myös Arkkitehti-lehdessä. Rakennusta ei ole suojeltu kaavassa, mutta osia siitä, kuten julkisivu ja jalankulkijoiden arkadikäytävä, on asemakaavassa määrätty säilytettäviksi.
Talon purkamista ja uuden rakentamista tilalle Sponda perustelee muun muassa ilmastosyillä.
Mannerheimintie14.fi-sivulla yhtiö kertoo, että ”[y]mpäristöministeriön laskentamenetelmiin perustuvassa arvioinnissa uudisrakennus on osoittautunut ympäristöystävällisemmäksi vaihtoehdoksi nykyisen rakennuksen peruskorjaukseen verrattuna”.
Rakennuslupahakemuksen mukaan purkamisen keskeinen syy on, ettei rakennuksen korjaaminen nykyvaatimuksia vastaavaksi ole mahdollista muun muassa matalista kerroskorkeuksista johtuen. Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan ympäristö- ja lupajaosto myönsi kokouksessaan 8.12. uudisrakennukselle rakennusluvan ja samalla purkuluvan nykyiselle rakennukselle.
Tutkimusten mukaan korjaaminen on ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta lähes aina parempi vaihtoehto kuin purkaminen ja uuden rakentaminen. Arkkitehtiuutiset pyysi asiantuntijoita selvittämään, voivatko Spondan väitteet uudisrakentamisesta ilmastotekona pitää paikkaansa. Entä onko nykyinen rakennus todella korjauskelvoton, vai olisiko se sittenkin mahdollista säilyttää?
Arkkitehti Kurt Simbergin Helsingfors Sparbankenille suunnittelema liikekiinteistö, Aktian talona tunnettu Mannerheimintie 14, valmistui vuonna 1963.
Mannerheimintie14.fi-sivuston mukaan ”uudisrakennuksen koko elinkaaren aikaisen hiilijalanjäljen on todettu olevan pienempi, vaikka olemassa olevan rakennuksen purkaminen ja rakennustyöt lasketaan mukaan”.
Pyydän Spondalta nähtäväksi laskelmia, joihin väite perustuu. Laskelmia ei kuitenkaan haluta antaa, sillä niitä on julkisuudessa tulkittu väärin, selittää Spondan markkinointi- ja brändipäällikkö Anita Riikonen puhelimitse.
Julkisesti saatavilla olevan rakennuslupahakemuksen liitteistä löytyy kuitenkin 13-sivuinen raportti, Peruskorjauksen ja uudisrakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljen vertailu, jossa kerrotaan laskennan tuloksista, menetelmästä ja taustaoletuksista. Vertailun ja sen pohjana olevat laskelmat on tehnyt rakennusten ympäristösertifiointeihiin erikoistunut Green Building Partners.
Raportin mukaan viidenkymmenen vuoden ajanjaksolla uudisrakennuksen hiilipäästöt ovat noin viisi prosenttia pienemmät kuin peruskorjatun vanhan rakennuksen olisivat. Rakentaminen tuottaa huomattavasti enemmän päästöjä kuin korjaaminen, mutta korjatun rakennuksen käytönaikainen energiankulutus on laskelman mukaan niin suuri, että viidenkymmenen vuoden aikana se ylittää uudisrakennuksen päästöt.
Raportissa esitetään vain rakennusten yhteenlasketut päästökertymät, mutta ei sitä, miten ne ajallisesti jakaantuvat. Missä kohtaa viidenkymmenen vuoden ajanjaksolla uudisrakennus muuttuu vähäpäästöisemmäksi kuin peruskorjattu?
Tarkkoja lukuja Spondalta ei haluta antaa, mutta Riikosen mukaan siihen menee muutama kymmenen vuotta. Laskelmien tekijä Juhani Huuhtanen Green Building Partnersilta kertoo, että se tapahtuu jossain kolmen- ja neljänkymmenen vuoden välillä.
Toisin sanoen 2050–2060-luvuille asti uudisrakennuksen päästöt ovat suuremmat kuin peruskorjatun vanhan rakennuksen olisivat.
Projektin verkkosivujen mukaan uudisrakennushanke ”edistää osaltaan kaupungin ilmastotavoitteita”.
Helsingin tavoitteena on olla hiilineutraali vuoteen 2030 mennessä ja hiilinegatiivinen vuodesta 2040 eteenpäin.
Myöhemmin pyydän vielä uudelleen Spondalta laskennan lähtötietoja sekä haastattelua. Sähköpostiin ei koskaan vastata.
Helsingfors Sparbankenin konttoritalo esiteltiin Arkkitehti-lehdessä 1–2/1964. Kuvassa leikkaus sekä toimistokerros.
Korjausrakentamisen tenure track -professori Satu Huuhka, joka on tutkinut muun muassa elinkaariarviointeja, sekä hiilijalanjälki- ja energialaskelmiin erikoistunut arkkitehti ja väitöskirjatutkija Malin Moisio Tampereen yliopiston arkkitehtuurin laitokselta ovat perehtyneet vertailun tuloksiin.
Voiko niiden perusteella sanoa, että kyseessä on ympäristöteko?
”Minun mielestäni ei”, Moisio toteaa.
Tulosten arviointia hankaloittaa, ettei raportissa ole kerrottu kaikkia korjausvaihtoehdon tietoja. Myös laskennan lähtötietoja puuttuu. Lisäksi Moisio ei saa kaikkia annettuja lukemia, kuten lämmitetyn nettoalan kokonaispäästöjä ja toisaalta neliökohtaisia päästöjä, täsmäämään keskenään.
Lähtöarvot ovat tärkeitä, sillä niillä voi vaikuttaa siihen, mikä laskennan lopputulokseksi tulee, Satu Huuhka sanoo.
Moisio on jäljittänyt puuttuvia arvoja ja niiden sekä raportissa annettujen tietojen perusteella laskenut ajalliset päästökäyrät molemmille vaihtoehdoille. Koska laskelmat eivät puutteellisten lähtötietojen vuoksi ole tarkkoja, hän ei halua antaa niitä julkaistaviksi, mutta esittelee käyriä tietokoneensa näytöltä.
”Kyllähän tämä uudisrakennus aiheuttaa valtavasti enemmän päästöjä ilmastonmuutoksen aikaikkunassa. Ei voi missään nimessä sanoa, että tämä olisi joku ympäristöteko.”
Moisio on vuosien varrella tehnyt useita laskelmia, joissa on verrattu purkamisesta ja uuden rakentamisesta syntyviä hiilipäästöjä vanhan rakennuksen korjaamiseen. Tulos on aina sama: korjaaminen on ilmastoystävällisempää.
Moision tarkasteltavaksi on päätynyt myös sellaisia laskelmia, joissa lopputulos on päinvastainen. Niiden taustalta on aina paljastunut joko laskuvirhe tai sitten lähtöasetelma ei ole ollut neutraali. Jälkimmäisestä on ilmeisesti kyse nytkin, Moisio arvelee.
”Minusta näyttää siltä, että he eivät kerro koko totuutta.”
Moisio ihmettelee, miksi peruskorjatun rakennuksen päästöjä laskettaessa on käytetty huonompia arvoja kuin uudisrakennuksessa. Uudiskohteessa esimerkiksi valaistusteho on huomattavasti pienempi, lämmön talteenoton hyötysuhde parempi ja laskennassa on huomioitu käyttöveden paineenalennusventtiili. Uudisrakennuksen laskelmassa on mukana myös aurinkokeräimet.
”Ne voisi yhtä hyvin suunnitella peruskorjaukseenkin.”
Vertailun tekemiseen on käytetty ympäristöministeriön laskentamenetelmää ja sen hiilidioksidipäästötietokantaa, co2data.fi:tä. Purkamiselle ja uudisrakentamiselle on datasta valittu keskimääräiset taulukkoarvot, mikä on sinänsä ihan sallittua, Moisio sanoo.
”Mutta tietokannassa toimistotalojen purkamisen ja uudisrakentamisen rakennustyyppikohtaiset päästöarvot ovat huomattavasti suuremmat kuin geneeriset arvot: purkamisen lähes kaksinkertaiset ja uudisrakentamisen kolminkertaiset.”
Jos käytetään rakennustyyppikohtaisia arvoja, Moision laskelman mukaan uudisrakennus on koko viidenkymmenen vuoden elinkaaren ajan suurempipäästöinen kuin peruskorjattu rakennus.
Ei voi missään nimessä sanoa, että tämä olisi joku ympäristöteko.
Helsingin kaupunginmuseo luonnehtii lausunnossaan Aktian taloa keskeisimmäksi Kurt Simbergin suunnittelemista toimistorakennuksista.
Huuhkan mielestä vaikuttaa siltä, että laskennan lähtöarvot on valikoitu niin, että uudisrakennus saataisiin näyttämään mahdollisimman hyvältä korjausvaihtoehtoon verrattuna.
”Eikä se silti näytä hyvältä”, Huuhka sanoo viitaten siihen, että Spondan omienkin laskelmien mukaan kestää vuosikymmeniä, ennen kuin uusi rakennus muuttuu vähäpäästöisemmäksi kuin vanha.
Mannerheimintie14.fi-sivustolla ei tosin puhuta vuosikymmenistä tai viisi prosentista pienemmistä päästöistä. Niiden mukaan ”verrattuna nykyisen rakennuksen remontointiin käyttäjäkohtainen hiilijalanjälki tulisi uudisrakennuksessa olemaan 34 prosenttia pienempi”.
Raportin mukaan se johtuu siitä, että uudisrakennuksessa vuokrattavaa toimistotilaa on noin 2 000 neliömetriä enemmän kuin vanhassa ja tilatehokkuus on oletettu suuremmaksi, joten sinne mahtuu enemmän työpisteitä.
Huuhkan ja Moision mukaan perustelut eivät ole päteviä.
”Jos vuokrataan neliöitä eikä pelkkiä työpisteitä, kiinteistön omistaja ei voi mennä takuuseen vuokralaisten tilankäytön tehokkuudesta. Eikä varsinkaan siitä, mikä se on useiden kymmenien vuosien aikana”, Huuhka toteaa.
Tilatehokkuuden huomioon ottaminen päästölaskennassa voi olla perusteltua, mutta siihen tarvitaan mallinnuksia, Huuhka sanoo. Pitäisi huomioida esimerkiksi, millaisiin tiloihin vähemmän tilatehokkkaasta vaihtoehdosta ”puuttuvat” käyttäjät sijoittuvat ja mikä on niiden tilatehokkuus. Yksiselitteisimmät tulokset päästövaikutuksista saadaan, kun lasketaan päästöt neliökohtaisesti.
Työpistekohtaisista päästöistä puhuminen johtaa lisäksi keskustelua harhaan.
”Suurin ongelma tässä on, että purkava uudisrakentaminen aiheuttaa hiilipiikin nyt, juuri kun meidän pitäisi nopeasti vähentää päästöjä. Se, käyttääkö rakennusta seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana vähän suurempi tai pienempi määrä työntekijöitä, on spekulatiivista ja sellaisena toissijaista”, Huuhka sanoo.
Huuhkaa ihmetyttää tapauksessa kaksi asiaa. Ensinnäkin se, miksi laskentatietoja ei anneta avoimesti arvioitavaksi ja toiseksi, miksi yhtiö ylipäätään on lähtenyt puhumaan purkamisesta ympäristötekona ja väittämään uudisrakentamista ilmastoystävällisemmäksi.
”Meillähän ei ole vielä sellaista lainsäädäntöä, että rakennusluvan saadakseen pitäisi näyttää, että uusi rakennus on olemassa olevaa vähähiilisempi. Nyt he ovat puhuneet itsensä vähän tarpeettomasti pussiin ensin esittämällä väitteitä ja sitten kieltäytymällä esittämästä dataa, joka siellä taustalla on.”
Jos aidosti haluttaisiin tehdä ympäristötekoja ja vähentää hiilipäästöjä, käytettäisiin vähintään olemassa oleva runko, Moisio summaa.
Aktian talossa on käytetty laadukkaita materiaaleja. Julkisivun pinta on kiillotettua graniittia ja ikkunanpuitteet tammea, listat pronssia. Myös jalankulkutason sisäänvedon jalopuinen alakatto on säilynyt alkuperäisenä.
Rakennuslupahakemuksessa Aktian talon purkamista perustellaan sillä, että ”hyvin matalasta kerroskorkeudesta sekä poikittaisesta palkkirakenteesta johtuen” nykyaikaisen talotekniikan mahduttaminen runkoon on mahdotonta. Hakemuksen mukaan ”rakennusta ei pystytä peruskorjaamalla saattamaan enää toiminnallisesti järkeväksi toimitilaksi.” Sen mukaan kerroskorkeus toimistotiloissa on 2,85 metriä. Rakennushistoriaselvityksen mukaan huonekorkeus on 2,50 metriä, palkkien kohdalla 2,15.
Arkkitehdit Havu Järvelä sekä Matti Jänkälä, joka toimii rakennetun ympäristön kestävyyskysymyksiin keskittyvässä You Tell Me -kollektiivissa, ovat tutustuneet rakennuksen piirustuksiin ja rakennushistoriaselvitykseen.
Jänkälä on tutkinut juuri valmistuneessa arkkitehtuurin diplomityössään, miten 1970-luvun rakennusten elinkaarta voisi pidentää. Myös Mannerheimintie 14:n tapaus on työssä mukana tyypillisenä esimerkkinä siitä, kuinka modernin rakennuskannan purkua perustellaan.
Järvelä käsitteli viime vuonna valmistuneessa diplomityössään purettavien toimisto- ja liikerakennusten jätevirtoja sekä rakennusosien uudelleenkäyttöä. Hän työskentelee suunnittelijana arkkitehtitoimisto Oopeaassa ja opettaa tuntiopettajana Aalto-yliopistolla muun muassa rakentamisen hiilijalanjälkeen liittyviä kysymyksiä.
Jänkälä ja Järvelä suhtautuvat epäillen väitteeseen Aktian talon korjauskelvottomuudesta.
”Monet suojelukohteet osoittavat, että vaikka rakennuksessa olisi hyvinkin hankalia ja menneiltä ajoilta olevia ratkaisuja, niin kun on tahtoa korjata, keinot kyllä löytyvät. On vaikea nähdä, että juuri tämän rakennuksen kohdalla se olisi mahdotonta”, Jänkälä sanoo.
Jänkälän mielestä rakennukseen vuosien varrella tehdyt monet remontit ja muokkaukset kertovat sen joustavuudesta. Viimeisin suuri muutos on ollut Forumin kauppakeskuksen laajentaminen rakennuksen sisään entiseen pankkisaliin vuonna 2007.
”Rakennus pystyy selvästi taipumaan moniin käyttötarkoituksiin. Rakenteellinen järjestelmä nauhaikkunoineen ja ikkunajakoineen mahdollistaa monenlaisia tilajakoja ja -sommitteluja.”
Jänkälä korostaa, ettei tunne taloa niin tarkasti, että pystyisi sanomaan, miten juuri siihen kannattaisi tuoda uutta talotekniikkaa tai onko se mahdollista. Yleisellä tasolla voi kuitenkin miettiä monia eri keinoja. Talotekniikan voisi sijoittaa esimerkiksi hissiauloihin tai keskikäytävälle, missä se on nytkin, tai tutkia, voisiko tehdä enemmän pystyvetoja laattojen läpi.
”Jos tahtoa riittää, voi löytyä villejäkin ratkaisuja, kuten välipohjien avaaminen tai purkaminen kerrosten väliltä.”
Toisaalta jos uusimman tekniikan tuominen vanhaan rakennukseen ei ole mahdollista, voi kysyä onko se edes välttämätöntä, vai pärjättäisiinkö ilmankin, Jänkälä ja Järvelä pohtivat.
”Mutta en usko että se on tässä pääkysymys. Kyse on arvoista, joiden pohjalta tehdään arvio siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ihmiskunta on tehnyt hurjempiakin asioita kuin korjannut vanhoja toimistorakennuksia”, Järvelä toteaa.
Rakennuksen piirustuksiin ja rakennushistoriaselvitykseen tutustuneet arkkitehdit suhtautuvat epäillen väitteeseen Aktian talon korjauskelvottomuudesta.
Keskustelua purkamisesta ja korjaamisesta hankaloittaa se, että yleensä vain rakennuksen omistajilla on hallussaan kuntotutkimukset ja muu tieto, joiden pohjalta keskustelua voisi käydä. Jos omistaja ilmoittaa, että rakennus on korjauskelvoton, muunlaisia näkemyksiä on vaikea perustella.
Kun aletaan tutkia tarkemmin, purkamisen taustalta paljastuu kuitenkin usein muita syitä kuin rakennuksen kunto, Jänkälä toteaa.
”Ne voivat liittyä käyttäjien vaihdoksiin, taloudellisiin tekijöihin tai vaikkapa kaupungin omiin tavoitteisiin esimerkiksi kerrosalan lisäämisestä.”
Jänkälä toivoo, että myös Mannerheimintie 14:n kohdalla puhuttaisiin rehellisesti siitä, miksi rakennusta ei haluta enää käyttää. Se voisi auttaa löytämään ratkaisuja oikeisiin syihin talotekniikan ongelmien sijaan.
”Jos taustalla on se, ettei tiloihin saada käyttäjiä, keskustelussa voitaisiin keskittyä siihen, miten nykyisen rungon sisään saataisiin tehtyä houkuttelevia toimistotiloja”, Jänkälä sanoo.
Ja juuri sitä keskustelua olisi Havu Järvelän mukaan erityisen tärkeä käydä, sillä purkujätevirroista suurin osa muodostuu tällä hetkellä juuri 1960–1990-luvuilla rakennettujen liike- ja toimistorakennusten purkamisesta.
”Ne ovat yksi uhanalaisimmista rakennustyypeistä Suomessa”, Jänkälä vahvistaa. ”Modernien toimistotilojen on ollut vaikea vastata siihen, millaisia tiloja nykyään pidetään haluttavina.”
Järvelän mielestä olisi hyvä nostaa enemmän esiin myös siitä, että korjattava rakennus voi käyttäjien kannalta olla houkuttelevampi kuin uusi. Esimerkkeinä hän mainitsee Sergeltorgetin Tukholmassa, KA13:n Oslon keskustassa ja K118:n Winterthurissa Sveitsissä.
”Tapausesimerkkien valossa innovatiivisesti ja huolella korjattu rakennus menestyy usein paremmin kuin uudisrakennus, jolla on paljon kilpailijoita samalta aikakaudelta”, Järvelä toteaa.
Kyse on arvoista, joiden pohjalta tehdään arvio siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei.
Arkkitehtitoimisto JKMM muokkasi vuonna 1971 valmistuneen hallintorakennuksen uuteen käyttöön Helsingin yliopiston Tiedekulmaksi. Haasteena olivat muun muassa matalat kerroskorkeudet, mutta huolellisella suunnittelulla korjaus onnistui. Uusittu rakennus avautui 2017. Kuva: Mika Huisman
Helsingistäkin löytyy esimerkkejä 1960- ja 1970-lukujen toimistotaloista, jotka on purkamisen sijaan päätetty korjata. Yksi niistä on Helsingin yliopiston Tiedekulma, joka valmistui alunperin 1971 yliopiston hallintorakennukseksi ja jonka arkkitehtitoimisto JKMM korjasi uuteen käyttöön. Pääsuunnittelijana toimi Asmo Jaaksi.
Tiedekulma avattiin vuonna 2017. Projektiarkkitehti Teemu Toivio on juuri lähdössä talon viisivuotistarkastukseen, mutta ehtii kertoa projektin taustoista ja käytännön toteutuksesta.
”Rakennus oli umpinainen, vanha toimistotalo, jolle ei enää nähty käyttöä sillä paikalla. Talon luonnetta piti muuttaa, jotta se soveltuisi uuteen käyttötarkoitukseen”, Toivio kuvaa.
Rakennuksen haluttiin avautuvan kadulle, minkä vuoksi ensimmäisen kerroksen ulkoseinä käytännössä poistettiin.
”Se oli aika iso temppu. Talossa on kantavat julkisivut, joten seinän poistosta tuli vähän vitsikin.”
Tilanne ratkaistiin niin, että toiseen kerrokseen seinän sisäpuolelle asennettiin suuri palkki. Sitä kautta julkisivu pystyttiin kannattamaan pistemäisesti muutamien pilarien avulla ja ensimmäinen kerros saatiin avattua kadulle.
Toinen haaste olivat matalat kerroskorkeudet ja talotekniikan, etenkin ilmanvaihdon, sovittaminen niihin. Ilmanvaihtokanavat suunniteltiin 1970-luvulla tyypillisesti pieniksi ja ahtaiksi. Tarvitaan paljon energiaa, jotta saadaan ilma puhallettua sellaisesta läpi, Toivio selittää.
”Vaatimukset energiankulutuksen suhteen ovat tiukentuneet, joten käytännössä ilmanvaihtokanavat ovat kasvaneet. Jos kerroskorkeus on matala, nykyvaatimusten mukaiset kanavat eivät meinaa mahtua.”
Osa alkuperäisistä talotekniikkaratkaisuista oli lisäksi sellaisia, jotka eivät enää nykyään ole sallittuja, kuten ilman kuljettaminen lattian sisällä ontelolaatoissa.
Talotekniset haasteet eivät kuitenkaan tarkoittaneet, että koko rakennus olisi pitänyt purkaa.
”Piti vain suunnitella niin, että se on mahdollista. Toimistorakennuksissa, joissa ei yleensä ole niin suuria toiminnallisia vaatimuksia, ratkaisu yleensä löytyy, jos niin halutaan.”
Suunnittelijalta se vaatii luovuutta ja ajatustyötä. Reitit on suunniteltava huolellisesti, ja jostain voi joutua myös luopumaan. Tiedekulman kohdalla se tarkoitti muuntojoustavuudesta tinkimistä.
”Esimerkiksi kadun puolella tilaa ei pysty kopittamaan määräänsä enempää. Jos sen jakaa pieniin osiin, jokaiseen on tuotava sekä tulo- että poistoilma, eikä niin monen kanavan kuljettaminen ole mahdollista.”
Toinen epätavallinen ratkaisu oli jakaa yksi iso, yleensä rakennuksen katolle sijoitettava ilmanvaihtokonehuone useammaksi pieneksi konehuoneeksi. Kun jokaisessa kerroksessa on kaksi konehuonetta ja tuloilma voidaan ottaa suoraan ulkoseinästä, ilmaa ei tarvitse kuljettaa suuria määriä kerrosten välillä.
Toiviolle Tiedekulma opetti, että jos panostetaan laadukkaaseen suunnitteluun ja toteutukseen, moni aluksi hankalalta vaikuttava asia on mahdollinen.
Pystyimme näyttämään, että vanhakin rakenne soveltuu nykyaikaiseen käyttöön.
Tiedekulma toteutettiin allianssimallilla, jossa olivat mukana rakennuksen omistaja Helsingin yliopisto, hankkeen suunnittelija JKMM sekä rakentaja SRV. JKMM valikoitui suunnittelijaksi arkkitehtuurikilpailun kautta.
”Meidät kuulemma valittiin, koska pystyimme näyttämään, että vanhakin rakenne soveltuu nykyaikaiseen käyttöön.”
Syitä sille, miksi talo haluttiin mieluummin korjata kuin purkaa, oli Toivion mukaan useita. Yksi oli taloudellinen: huolimatta korjaushankkeen mittavuudesta kokonaan uuden rakentaminen ja vuosien remonttityömaa aivan Helsingin keskustassa olisi todennäköisesti tullut kalliimmaksi. Koska rakennuksen runko oli kunnossa, se kannatti säilyttää.
Vaakakupissa painoivat lisäksi ekologiset kysymykset. Tilaajana oli yliopisto, jolle arvomaailma on tärkeä.
”Kun vanha betonirunko säästetään ja siihen lisätään uudet, nykyaikaiset lämpöeristeet ja energiatehokkuus, niin sehän on ekoteko”, Toivio toteaa.