Tänä vuonna aloittaneista arkkitehtiopiskelijoista jo kolme neljästä on naisia, kun vielä 2010-luvun alussa sukupuolijakauma oli tasainen. Ala naisistuu, mutta työelämässä riittää vielä lasikattoja rikottaviksi, sanoo Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen johtaja Jenni Reuter.
Työikäisillä arkkitehdeilla on vahva mielikuva siitä, että heidän opiskelualallaan miehiä ja naisia on suunnilleen yhtä paljon.
Näin on pitkään ollutkin. Opetushallituksen sähköisen opiskelijatietokanta Vipusen tilastot alkavat vuodesta 2000, ja silloin uusista arkkitehtiopiskelijoista Aalto-yliopistossa Otaniemessä, Tampereella ja Oulussa miehiä on ollut 52 prosenttia, naisia 48.
Tilastoissa ei eritellä muita sukupuolia kuin naiset ja miehet.
Aina 2010-luvun alkuun asti tilanne on ollut suunnilleen sama: molempien sukupuolten määrä on ollut vuodesta toiseen hieman alle tai yli 50 prosenttia. Vain satunnaisina vuosina jommankumman osuus on ylittänyt 60 prosenttia opiskelijoista. Tilastossa ovat mukana arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kandi- ja maisteriopiskelijat.
Koulutusterminologiassa alaa kutsutaan tasa-alaksi, jos sekä miehiä että naisia on opiskelijoista 40–60 prosenttia. Suomessa koulutus on harvinaisen vahvasti sukupuolen mukaan jakautunutta: 83 prosenttia opiskelijoista opiskelee alalla, jossa yli 60 prosenttia on joko miehiä tai naisia.
Enää arkkitehtuuriakaan ei voi kutsua tasa-alaksi, sillä viime vuosina miesten osuus uusista opiskelijoista on ollut vain 20–30 prosenttia.
Käänne näyttää tapahtuneen kaikissa kolmessa arkkitehtuuria opettavassa yliopistossa 2010-luvun alussa. Sen jälkeen yhdessäkään niistä miesten määrä uusista opiskelijoista ei ole kertaakaan ylittänyt naisten määrää. Käytännössä miesten määrä on pysynyt suunnilleen samana tai hiukan laskenut, kun taas naisten määrä on ampaissut kasvuun.
Kun yliopistot ovat 2010- ja 2020-luvulla lisänneet arkkitehtuurin aloituspaikkoja, lisäpaikat ovat käytännössä menneet naisille.
Jos tarkastellaan pelkästään uusia kandiopiskelijoita, muutos on vielä selvempi. Tilastokeskuksen tilasto alkaa vuodesta 2005, jolloin yliopistojen kandi- ja maisteriohjelmat eriytyivät. Jo silloin naisten osuus on ollut 55 prosentista ja kasvanut siitä 77 prosenttiin vuonna 2023. Miesten määrä uusista kandiopiskelijoista on ollut vähintään 40 prosenttia viimeksi vuonna 2011.
”Kaikki me nyt istuvat professorit olemme historian ensimmäisiä naisia omissa oppituoleissamme”, sanoo Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen johtaja Jenni Reuter. Kuva: Mikko Raskinen
Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksen johtaja Jenni Reuter arvelee, että naisten määrän kasvu arkkitehtiopiskelijoista heijastelee yleistä yhteiskunnallista kehitystä. Myös lukio-opiskelijoista suurin osa on naisia, samoin kaikista korkeakouluopiskelijoista.
Opetushallituksen tilastojen mukaan vuonna 2021 aloittaneista lukio-opiskelijoista 59 prosenttia oli naisia ja 41 miehiä. Yliopistojen kaikista uusista kandiopiskelijoista naisia oli tänä vuonna samoin 59 prosenttia.
Reuter ei pidä naisten suurta määrää uusista arkkitehtiopiskelijoista erityisenä ongelmana.
”Olisihan se parempi, jos suhdeluku olisi sama kuin väestössä yleisesti. Enemmän olisin silti kiinnostunut siitä, miksi jakauma on epätasainen jo lukiossa, ja toisaalta siitä, mitä tapahtuu arkkitehtuuriopintojen jälkeen. Sillä kyllähän meillä pitäisi kentällä olla paljon enemmän naisia johtavissa tehtävissä, kun luvut ovat tällaiset.”
Määrällisesti arkkitehtuuri on nykyään naisvaltainen ala, mutta kun katsotaan, millaisissa asemissa miehet ja naiset työelämässä ovat, ala näyttäytyy edelleen miesvaltaisena, Reuter tarkentaa.
”Jos lasketaan naisvetoisia arkkitehtitoimistoja tai johtavassa asemissa olevia naisia, niin me olemme edelleen selkeässä vähemmistössä. Siinä on jotain selvästi pielessä.”
Edistystäkin tapahtuu. Etenkin yliopistomaailma on muuttunut suuresti lyhyessä ajassa, Reuter huomauttaa. Reuter valmistui Teknillisestä korkeakoulusta eli nykyisestä Aalto-yliopistosta vuonna 2001 ja on siitä lähtien työskennellyt yliopistolla.
”Ennen 2000-lukua Aallossa ei ollut yhtään naispuolista arkkitehtuurin professoria. Kaikki me nyt istuvat professorit olemme historian ensimmäisiä naisia omissa oppituoleissamme. Edeltäjäni Pirjo Sanaksenaho oli ensimmäinen naispuolinen laitosjohtaja, ja koulutus on kuitenkin yli 150 vuotta vanha.”
Ennen 2000-lukua Aallossa ei ollut yhtään naispuolista arkkitehtuurin professoria.
Reuter toivoo, että myös muualla työelämässä nähtäisiin samantyyppinen muutos kuin mitä yliopistomaailmassa on jo tapahtunut.
”Se olisi minusta tasa-arvoista.”
Opiskelijoille ero yliopistomaailman tasa-arvoisuuden ja työelämän todellisuuden välillä voi tulla yllätyksenä. Reuter kertoo, että valmistuneet opiskelijat ovat kysyneet häneltä, miksei heitä opintojen aikana varoitettu siitä, miltä ala näyttää naiselle työelämässä.
Miltä se sitten näyttää?
”On ollut sellaista, että ei olla päästy etenemään tai ei ole annettu mahdollisuuksia, on saanut kuulla tytöttelyä ja annettu työtehtäviä, jotka nähdään sopiviksi naisille.”
”Rakennusala on hyvin miehinen. Lasikattoja, esteitä ja ennakkoluuloja valitettavasti vielä on.”
Reuter ei osaa sanoa, miksi arkkitehtuuriopinnot kiinnostavat nykyään naisia niin paljon enemmän kuin aiemmin. Opiskelualan valinnassa mielikuvilla on iso merkitys, Reuter pohtii. Koska naisia on ollut arkkitehteina jo pitkään yhtä paljon kuin miehiä, kynnys hakeutua alalle on matalampi kuin vaikkapa monille insinöörialoille, jotka edelleen ovat hyvin miesvaltaisia.
”Varmaan meidän ammatti on sillä lailla ollut murroksessa, että nykyään nähdään, että arkkitehti voi yhtä lailla olla nainen.”
Reuter haluaa myös nostaa esiin, että moni opiskelijoista ei koe edustavansa sen paremmin naisia kuin miehiäkään, vaan jotakin muuta. Tai ei mitään erityistä sukupuolta.
”Tällaisia ihmisiä on varmasti ollut aina, mutta vasta nyt se alkaa olla hyväksyttyä, ja edelleen ainoastaan joillakin aloilla. Toivon todella, että meidän laitoksellamme on sellainen fiilis, että kaikki kokevat olevansa hyväksyttyjä ja tervetulleita.”
Reuterin mielestä sukupuolta tärkeämpää on ihminen itse ja se mihin hän haluaa vaikuttaa.
Tilastollisesti ero opiskelijoiden sukupuolijakaumassa on kuitenkin jo niin iso, että se saa Reuterinkin hieman mietteliääksi.
”Ei sen varmasti ainakaan näin pitäisi jatkua. Olisi tärkeää että miehet myös tulevaisuudessa kokevat, että tämä on ammatti, johon he voivat samastua, ja että ala näyttäytyy houkuttelevana kaikille.
Melkein mikä tahansa työympäristö on terveempi, kun sukupuolijakauma on tasainen.”
Jos arkkitehtuuri pitkään olikin ala, jolla miehiä ja naisia opiskelee suunnilleen yhtä paljon, aina näin ei ole ollut.
Osoittautuu kuitenkin yllättävän hankalaksi selvittää, milloin arkkitehtuuri muuttui miesvaltaisesta tasa-alaksi. Opetushallituksen tilastot alkavat vasta vuodesta 2000, eikä tilastokeskuksenkaan avoimista tietokannoista löydy varhaisempia lukuja.
Aalto-yliopiston arkistosta kerrotaan, ettei heillä ole tilastotietoja arkkitehtiopiskelijoiden sukupuolijakaumasta ennen vuotta 2000 ”kootusti saatavilla”, mutta Teknillisen korkeakoulun toimintakertomuksista voisi löytyä jotakin. Teknillinen korkeakoulu muuttui Aalto-yliopistoksi vuonna 2010.
Toimintakertomuksia on verkossa digitoituna, muttei kaikilta vuosilta. Lisäksi vain osassa niistä on tilastoja yliopistossa kirjoilla olevista arkkitehtuurin opiskelijoista sukupuolen mukaan jaoteltuna. Niistä voi laskea, että jo 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa kaikista perusopiskelijoista reilut 40 prosenttia on ollut naisia ja vajaat 60 prosenttia miehiä.
Tampereen yliopistolla sen sijaan on tarjolla enemmän tietoa. Yliopiston hakijapalveluista koostetaan Arkkitehtiuutisille tilasto uusien arkkitehtiopiskelijoiden sukupuolijakaumasta vuodesta 1980 eteenpäin.
Tilastosta käy ilmi, että vielä 1980-luvun alussa naisia oli vain kolmasosa tai jopa neljäsosa opiskelijoista, mutta jo vuonna 1983 jakauma oli ensimmäistä kertaa tasan 50–50. Senkin jälkeen naisten
määrä on alittanut 40 prosenttia opiskelijoista suhteellisen usein aina 1990-luvun loppuun asti, mutta vain niukasti.
Pääsääntöisesti naisten määrä opiskelijoista on ollut 40–50 prosenttia koko 1990-luvun ja 50–60 prosenttia 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen.
Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikön päällikkö Minna Chudoba. Kuva: David Chudoba Oikealla Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikön johtaja Janne Pihlajaniemi.
Oulun yliopiston arkistosta kerrotaan, ettei yliopistolta löydy tietoja opiskelijoiden sukupuolijakaumista.
Muistitietoa on kuitenkin saatavilla. Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikön päällikön, yliopistonlehtori Minna Chudoban mukaan Oulussa käänne tapahtui vuonna 1980.
Chudoba pystyy yksilöimään vuoden tarkkaan, koska aloitti tuolloin itse opinnot Oulun yliopiston arkkitehtuurin laitoksella. Vuosikurssista puolet oli naisia, kun edellisenä vuonna aloittaneiden kolmenkymmenen opiskelijan joukossa oli ollut alle kymmenen naista, Chudoba muistelee.
”Professorit äimistelivät muutosta ja huokailivat, että nyt kun ala naisistuu, niin arkkitehtien palkat varmaan laskevat, kuten naisvoittoisilla aloilla heidän mukaansa aina käy. Se on jäänyt negatiivisena asiana mieleen: tunne siitä, onko meidän läsnäolo jotenkin epätoivottavaa täällä.”
Itse opintoja tai opiskeluporukoita Chudoba ei kokenut epätasa-arvoisiksi, mutta esimerkiksi työmailla tilanne oli toinen. Tytöttely oli normaalia, ja pomolle saatettiin soitella perään, ”minkä tytönheitukan lähetit tänne työmaalle asiaa selvittämään”, vaikka kyse olisi ollut valmiista arkkitehdista, Chudoba kuvaa.
Chudoba muistaa myös, että yliopistollakaan professorit eivät aina ymmärtäneet kulttuuria, jonka naiset toivat mukanaan.
”Meistä aika moni harrasti neulomista, ja kutoi mielellään sukkaa tai villapaitaa luentoja kuunnellessaan. Muistan yhdenkin professorin, joka sanoi kuivalla äänellä ykskantaan, että ’minun luennoillani saavat kutoa vain odottavat äidit’.”
”Nykyään ymmärretään paremmin, että se on sellaista käsillä tekemistä, joka auttaa keskittymään ja muistamaan. Meillä on miesoletettujakin, joilla saattaa olla käsityö mukanaan.”
Chudoban mukaan hänen nykyisellä työpaikallaan Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikössä on huomattu, että naisten osuus opiskelijoista on viime vuosina kasvanut. Mistä se johtuu, sitä hänkään ei osaa sanoa, mutta pohtii, voisiko yhtenä syynä voi olla lasten ja nuorten ohjatun harrastustoiminnan lisääntyminen ja jakautuminen sukupuolten mukaan jo peruskouluiässä.
”Nykyään on enemmän taidekasvatusta, kuvataide- ja arkkitehtuurikoulujakin. Ehkä kiinnostus alaa kohtaan syntyy sitäkin kautta, kun saa taidealan opetusta. Se voi lisätä valmiutta hakeutua aloille, joiden pääsykokeissa mitataan piirustustaitoa.”
Kuvataidekoulujen oppilaista suurin osa on tyttöjä.
Reuterin tavoin Chudobakaan ei pidä sukupuolijakauman muutosta erityisenä ongelmana, mutta toteaa, että pääsykoetyöryhmässä kysymystä on aika ajoin pohdittu. Voisiko pääsykokeissa olla jotakin sellaista, mikä suosii naispuolisia hakijoita?
Oulun yliopiston arkkitehtuurin yksikön johtaja, professori Janne Pihlajaniemi sanoo, että myös Oulussa on kiinnitetty huomiota naisten osuuden kasvuun opiskelijoista.
Pihlajaniemi toimii puheenjohtajana arkkitehtuurin valintakoelautakunnassa, joka vastaa koulutusohjelmien yhteisten pääsykokeiden järjestämisestä. Hänen mukaansa pääsykokeissa ei ole sen noin viidentoista vuoden aikana, joina hän on ollut mukana niitä järjestämässä, tapahtunut mitään sellaista muutosta, joka voisi selittää naisten määrän kasvua sisään päässeistä opiskelijoista.
Pääsykokeissa on haluttu säilyttää sekä piirustuskoe sekä matematiikan koe, mutta aiemman neljän päivän sijaan ne kestävät nykyään kolme päivää. Edellinen iso muutos tapahtui 1990-luvun lopulla, jolloin otettiin käyttöön ennakkotehtävät. Silloin hakijoiden määrä tippui selvästi.
”Nykyään ennakkotehtävistä näkee, että lähes kaikki ovat tosissaan liikkeellä”, Pihlajaniemi sanoo.
Rakennusala on edelleen aika miehinen maailma. Siinä kokonaisuudessa naisille on varmasti hyvinkin paljon tilaa.
Hakijamäärissä ei ole sen jälkeen tapahtunut suuria muutoksia, vaan ne vaihtelevat noin 800–900 välillä. Edes tämän hetkinen rakennusalan laskusuhdanne ei ainakaan toistaiseksi ole vähentänyt hakijamääriä, vaan ne ovat jopa hieman nousseet, Pihlajaniemi sanoo.
Hakijoiden sukupuolijakauma sen sijaan on Pihlajaniemen mukaan muuttunut selvästi.
”Miespuolisia hakijoita on nykyään todella vähän aiempaan verrattuna. Miksi näin on, sitä en osaa sanoa.”
Pihlajaniemen huomio saa vahvistuksen tilastoista. Arkkitehtiopiskelijoiden yhteisvalinnasta vastaavan Aalto-yliopiston hakijapalveluiden lukujen perusteella viime vuosina miesten määrä arkkitehtuurin kandiohjelmien hakijoista on ollut noin 30 prosenttia. Lukuja on saatavilla vain vuoteen 2015 asti. Tuolloin miehiä on ollut hakijoista 38 prosenttia.
Pihlajaniemi pohtii, olisiko alan imago siirtynyt teknisestä taiteellisempaan tai yhteiskunnallisempaan suuntaan, mikä ehkä puhuttelisi erityisesti naispuolisia hakijoita.
Mitään erityistä syytä huolestua Pihlajaniemi ei nykyisessä tilanteessa näe.
”Rakennusala on edelleen aika miehinen maailma. Siinä kokonaisuudessa naisille on varmasti hyvinkin paljon tilaa. Ehkä tämä voi jopa muuttaa alaa tasapuolisempaan suuntaan ja tuoda päätöksentekoon monipuolisempia arvoja, esimerkiksi ohjata valintoja ympäristöystävällisempään suuntaan.”
Kehitys saattaa myös kääntyä toiseen suuntaan yhtä yllättäen ja tuntemattomasta syystä kuin nykyinen trendi on alkanut, Pihlajaniemi toteaa. Opiskelupaikan valinnassa kyse on lopulta paljolti mielikuvista, ja päätökset tehdään usein ”fiilispohjalta”.
”Alalle tarvitaan sekä miehiä että naisia, mutta myös eri asioista kiinnostuneita ihmisiä, jotka kykenevät työskentelemään yhdessä. Se on oikeastaan paljon olennaisempaa kuin mitä sukupuolta he ovat”, Pihlajaniemi sanoo.
Kiinnostus tiettyä alaa kohtaan ei johdu sukupuolesta, vaan siihen vaikuttavat ympäröivät stereotypiat ja käsitykset siitä, mikä on kenellekin sopivaa, sanoo TEKin tutkimusjohtaja Susanna Bairoh, joka on tutkinut sukupuolten eroja tekniikan aloilla. Kuva: Helena Hagberg
Muuten miehisellä tekniikan alalla arkkitehtuuri on näyttäytynyt eräänlaisena mallioppilaana, jonka kyvystä houkutella opiskelijoiksi myös naisia on saatettu olla jopa hieman kateellisia, Pihlajaniemi huomauttaa.
Toinen poikkeus on ollut kemia.
Johanna Vähä-Pesola kuvaa tekniikan alan varhaisia naisopiskelijoita käsittelevässä gradussaan, miten kemia ja arkkitehtuuri määriteltiin naisille sopiviksi aloiksi jo 1880-luvulla. Niiden nähtiin johtavan siisteihin konttoritöihin ja olevan naisille soveliaasti ”teoreettisia” eli kevyitä, toisin kuin esimerkiksi käytännönläheisempinä pidetyt kone- tai rakennustekniikka.
”Arkkitehtuurin ajateltiin sopivan naisille, koska siihen kuului piirtämistä ja muuta sellaista naisellista, ja kemia taas, koska naiset viettivät tyypillisesti aikaa keittiössä ja esimerkiksi värjäsivät vaatteita. Kemia oli vain puuhastelua vähän isompien kattiloiden ääressä”, Tekniikan Akateemisten TEKin tutkimuspäällikkö Susanna Bairoh kärjistää.
Muutaman miehen 150 vuoden takaisilla mielipiteillä on ollut kauskantoiset seuraukset, Bairoh sanoo hieman huvittuneena.
Bairoh on kauppatieteiden tohtori, joka on tutkinut sukupuolten eroja ja merkitystä tekniikan aloilla viime vuonna hyväksytyssä organisaatiotutkimuksen ja johtamisen väitöskirjassaan sekä myös työssään TEKissä.
”Naisten aliedustus tekniikan alalla ollut problematiikka jo pidempään”, Bairoh sanoo.
Tekniikan alalla naisten määrä opiskelijoista ylsi tänä vuonna ensimmäistä kertaa kolmasosaan. Ilman arkkitehteja lukemat olisivat vielä pienempiä. Bairoh viittaa vuonna 2016 julkaistuun tutkimusartikkeliinsa, jonka mukaan kolmannes tekniikan alalle hakeneista naisista haki opiskelemaan nimenomaan arkkitehtuuria.
”Naisten osuus ei ole juurikaan kasvanut perinteisillä tekniikan aloilla, kuten automaatio- tai konetekniikassa, vaan naiset hakeutuvat esimerkiksi ympäristötekniikkaan ja muihin uusiin koulutusohjelmiin.”
Seuraavaksi TEK aikookin selvittää, onko esimerkiksi koulutusohjelman nimellä merkitystä alasta kiinnostuneiden opiskelijoiden sukupuolijakaumaan.
TEKin jäsenistä kolme neljäsosaa on diplomi-insinöörejä, joten Bairohinkin tutkimusten painopiste on ollut insinöörialoissa. Käännetään siis näkökulma hetkeksi arkkitehtinaisista diplomi-insinööreihin.
Miksi naisten vähäinen määrä tekniikan opiskelijoista koetaan ongelmalliseksi?
Ensimmäinen syy on varsin proosallinen, nimittäin kansantalous.
”Työnantajat ovat olleet huolissaan siitä, saavatko he riittävästi työvoimaa tekniikan alalle”, Bairoh sanoo.
Jos jätetään talous taka-alalle, ”erittäin hyviä” syitä pyrkiä tasaiseen sukupuolijakaumaan löytyy Bairohista useita.
”Painavin niistä mielestäni on, että saisimme parempaa tekniikkaa, sellaista joka sopii useammille ihmisille. Elämme niin tekniikan kyllästämässä maailmassa, että ala on liian tärkeä jätettäväksi pelkästään miesten leikkikentäksi.”
”Monissa tutkimuksissa on todettu, että tasainen sukupuolijakauma on kaikkien kannalta parempi, niin miesten, naisten kuin muidenkin.”
Miksi naisia ei sitten hakeudu perinteisille tekniikan aloille, vaikka palkatkin ovat hyvät?
Aiemmin syitä opiskelualojen eriytymiselle etsittiin aivojen rakenteesta: ”putkiaivoiset” miehet ymmärtäisivät paremmin tekniikkaa ja matematiikkaa ja ”tippaleipäaivoiset” naiset taas ihmisiä.
Useaan kertaan kumottu teoria ei selitä esimerkiksi, miksi muun muassa entisessä Neuvostoliitossa ja Itäblokin maissa naiset menestyivät matemaatikkoina ja tekniikan huipulla.
”Niissä maissa ei ollut sellaista ajattelua, etteivät naisten aivot soveltuisi matematiikkaan.”
Sen jälkeen aivojen rakenteen tilalle on nostettu kiinnostus: naiset ovat kiinnostuneita ihmisistä ja miehet asioista.
”Kiinnostus nähdään jonakin sisäsyntyisenä ja suorastaan pyhänä asiana, jota ei pitäisi ’väkisin’ yrittää muuttaa. Jos jako pitäisi paikkaansa, sen pitäisi näkyä kaikilla aloilla, eikä se mene niin.”
Bairohin mielestä olennaista sen sijaan on kysyä, mistä kiinnostus syntyy. Se ei nimittäin synny tyhjiössä, vaan keskeistä on, mitä pidetään sopivana.
”Ympäröivät stereotypiat ja käsitykset siitä, mikä on kenellekin sopivaa, ohjaavat valintojamme ja sitä mikä meitä kiinnostaa. Väitöskirjani lopputulema oli, että kiinnostus syntyy siitä, nähdäänkö ala itselle sopivana, että on sopivaa olla siitä kiinnostunut, ja että minun voisi olla mahdollista siellä menestyä”, Bairoh sanoo.
Naisten osuus ei ole juurikaan kasvanut perinteisillä tekniikan aloilla, kuten automaatio- tai konetekniikassa.
Tasa-arvon nimissä Bairohista olisi tärkeää, että arkkitehteina, samoin kuin vaikkapa hoiva-aloilla, työskentelisi myös miehiä.
”Vaikka haluaisimme ajatella, ettei sukupuolella ole merkitystä, kyllä sillä todellisuudessa monessa kohtaa on. Se vaikuttaa siihen, mitä itse ajattelemme itsestämme ja miten muut meidät näkevät.”
Toisaalta moninaisuudesta on tullut eräänlainen mantra, jonka kuvitellaan itsessään ratkaisevan kaikki ongelmat, Bairoh kritisoi.
”Pelkkä moninaisuus ei riitä, vaan sitä pitää johtaa. Keskeistä tässä on inklusiivisuuden käsite ja kuulumisen kokemus. ”
Tällä Bairoh tarkoittaa, ettei diversiteetti yksinään tuo mukanaan uusia näkökulmia tai tuoreita tapoja katsoa toisin, vaan niille pitää järjestää myös tilaa.
”Vaikka porukka olisi hyvinkin kirjava, mutta vain jotkut saavat kertoa näkemyksensä tai vain tietyt näkemykset hyväksytään, eihän se kirjavuus mitään auta.”
Nuoria arkkitehteja ja opiskelijoita Kristian Gullichsenin toimistossa Helsingissä 1960–1970-lukujen taitteessa. Tuolloin valtaosa arkkitehtiopiskelijoista oli vielä miehiä. Kuvassa muun muassa Reijo Jallinoja, Olli Lehtovuori, Jere Maula, Kirmo Mikkola, Pirja von Pfaler, Pekka Salminen, Marja Pekkala, Kristian Gullichsen ja Matti Seppänen. Kuva: Matti Seppäsen kotiarkisto
Luennoilla alan naisvaltaisuuden huomaa, mutta opiskelijoiden keskuudessa se ei ole herättänyt suuremmin keskustelua, sanovat Aalto-yliopiston Arkkitehtikillan puheenjohtaja Kasper Luoma ja opintovastaava Antero Heino.
Kummallekaan opiskelijoiden sukupuolijakauma ei tullut opintojen alussa yllätyksenä. Luoma opiskeli jo ennen arkkitehtiopintoja Aalto-yliopistossa rakennetun ympäristön laitoksella, joten ala oli entuudestaan tuttu. Heinon tausta on taidelukiossa.
”Sekin oli naisvaltainen, joten oletin että täällä on sama tilanne, niinkuin taidealalla yleensäkin.”
Syitä viimeisten kymmenen vuoden aikana tapahtuneelle muutokselle opiskelijoiden sukupuolijakaumassa Luoma ja Heino eivät osaa suoraan sanoa. Kenties yhteiskunta on vain muuttunut niin, että naisilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia, Heino pohtii.
Jos on laaja kaarti erilaisia ihmisiä suunnittelemassa, uskon että lopputulos on useammalle parempi.
Luoman mielestä voisi olla hyvä miettiä, jos nykyinen suunta jatkuu, pitäisikö siihen pyrkiä jollain tavoin vaikuttamaan.
”Näkisin toivottavana, että ero ei kasvaisi liian suureksi.”
”Arkkitehdit tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat suurestikin meidän elinympäristöömme. Jos on laaja kaarti erilaisia ihmisiä suunnittelemassa, uskon että lopputulos on useammalle parempi”, Luoma sanoo. Heino muistuttaa, että arkkitehtiopiskelijoissa on myös vahva transsukupuolisten ja muiden sukupuolten vähemmistö.
Toisaalta taito ei ole sukupuolesta kiinni, Heino sanoo.
”Loppujen lopuksi koulun pitää valita opiskelemaan ne, joilla on taitoa ja intohimoa, eikä katsoa mitä sukupuolta he edustavat. Ehkä naispuoliset vaan tällä hetkellä ovat innostuneempia tästä alasta, ja joskus se sitten taas tasaantuu”, Heino toteaa.
Tässä jutussa ei ole nostettu vahvasti esiin mies- ja naisopiskelijoiden kokonaismääriä, vaan puhuttu lähinnä prosenttiosuuksista, sillä täsmällisten tilastojen koostaminen aiheesta osoittautui hankalaksi.
Opetushallituksen sähköisen opiskelijatietokanta Vipusen tilastoissa esimerkiksi näkyvät vain yliopistojen uudet opiskelijat, eivät yliopiston sisällä alaa vaihtaneet. Vipusen datasta poimitut luvut eivät muutenkaan ole aivan tarkkoja, huomauttaa tietoasiantuntija Jukka Parviainen Aalto-yliopiston tietopalvelutiimistä sähköpostitse.
Parviainen koosti Arkkitehtiuutisille oman tilastonsa Aalto-yliopiston uusista arkkitehtuurin kandiopiskelijoista vuosilta 2000–2024. Koska kaikista yliopistoista vastaavia tarkistettuja lukuja ei saatu, tässä jutussa on opiskelijoiden yhteismäärän osalta käytetty Vipusen tai Tilastokeskuksen tietokannoista poimittuja tietoja.
Vaikka luvuissa saattaa olla epätarkkuutta opiskelijamäärien suhteen, sukupuolijakauman muutosten tarkasteluun se ei merkittävästi vaikuta, Parviainen toteaa. Aalto-yliopiston tilastossa miesten ja naisten prosenttiosuudet ovat samansuuntaisia kuin tähän juttuun Tilastokeskuksen ja Vipusen tietokannoista poimitut luvut.