Muusikko, tarinankertoja, Suomen ystävä – haastattelussa Daniel Libeskind

Daniel Libeskind esiintyi elokuussa Tampereen arkkitehtuuri- ja designviikon päätösseminaarin odotettuna pääpuhujana. Libeskindin kädenjälki tulee lähivuosina muovaamaan Tampereen siluetin uuteen uskoon.

Arkkitehtuurin rock-tähdeksikin tituleerattu yhdysvaltalainen Daniel Libeskind suhtautuu työhönsä intohimolla. Hän pitää tärkeänä, että suunnittelija rakastuu aidosti jokaiseen projektiinsa ja kohdealueeseensa.

Miten ammattimuusikosta tuli arkkitehti?

– En todellakaan tiedä, miten päädyin arkkitehdiksi. Se ei suinkaan ollut alkuperäinen suunnitelmani. Aloitin ammattimuusikkona, ja sen jälkeen ajauduin matematiikan ja tieteen pariin.

Olin kyllä aina piirtänyt ja ollut kiinnostunut taiteesta. Jossain vaiheessa päädyin arkkitehtuuriin, koska siinä tuntuivat yhdistyvän kaikki ne asiat, joista olin kiinnostunut. Olen onnellinen, että päädyin tälle moniulotteiselle alalle, jolla saan tehdä itselleni tärkeitä asioita.

Ensimmäinen toteutettu rakennukseni oli Berliinin juutalaismuseo – olin silloin yli 50-vuotias. Olenkin tavallaan elänyt elämääni väärin päin: ensin 50 vuotta rauhallisesti, minkä jälkeen alkoi kiire ja säpinä. Useimmat arkkitehdithan aloittavat pienillä projekteilla ja etenevät kohti suurempia. Vuosikausia minä vain ajattelin, opetin ja meditoin, ja kun lopulta pääsin toteuttamaan rakennuksia, pääsinkin aloittamaan isoilla kohteilla.

Tarinasi on mielenkiintoinen. Mitä siitä voi oppia?

– Ensinnäkin uskon luovuuteen. Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan luovia. Kuka vain voi saavuttaa mitä tahansa, mutta usein ihmiset eivät luota itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Minä kuitenkin ajattelen, että viidessä vuodessa voi saavuttaa mitä vain. Maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia, pitää vain olla valmis ottamaan riskejä saavuttaakseen unelmia.

Mitä ajattelet siitä, että sinua kutsutaan arkkitehtuurin rock-tähdeksi? Onko sinulla arkkitehtiesikuvia?

– Minua kutsutaan monilla nimillä. Tärkeintä on tehdä työnsä ja olla aito. On työskenneltävä omien arvojensa mukaan ja niiden asioiden parissa, joihin uskoo.

Mitä tulee esikuviin, arkkitehtuuri on siinä mielessä moniulotteista ja ajatonta, että vaikutteita voi saada yhtä hyvin 2 000 kuin 20 vuotta vanhasta arkkitehtuurista. Kaikilta aikakausilta voisi nostaa esiin mestareita, joiden työstä inspiroidun.

Olet maininnut, että haluat arkkitehtuurillasi kertoa tarinoita ja herättää tunteita. Miten suhtaudut paikkaan ja paikallisuuteen, kun toimit ympäri maailmaa?

– Arkkitehtuurissa tarinoita kerrotaan valolla, materiaaleilla, mittasuhteilla ja eri aistein koettavana kokonaisuutena. Siksi niitä on vaikea kuvailla sanallisesti.

Jokaisen projektin on perustuttava kyseiseen paikkaan, ja siksi jokaiseen kohteeseen on kiinnyttävä kuin se olisi ainut paikka ja projekti maailmassa. On sitouduttava hankkeeseen ja ihmisiin sen ympärillä ja toimittava vastuullisesti.

Konteksti ymmärretään usein jonakin valmiina ja annettuna. Minulle kuitenkin konteksti on elävä ja muokkautuva: se on aina määriteltävä uudelleen. Havainnollistan tätä vertauksella historialliseen musiikkiin: tänä päivänä esitettyinä vanhat sävellykset ovat aina meidän aikamme tulkintoja, emmekä edes voi saavuttaa sitä, mitä ne ovat aikanaan olleet.

Lopulta kaikki, mitä teemme tässä ajassa, on nykyaikaista. Tämä kuvastaa hyvin suhdettani historiallisiin rakennuksiin. Olen tehnyt useita projekteja historiallisten rakennusten parissa, enkä ole koskaan ollut niiden suhteen erityisen nostalginen tai sentimentaalinen. Sen sijaan olen tutustunut rakennuksiin objektiivisesti ja tuonut niihin nykyaikaisia elementtejä teeskentelemättä, että lisäykset olisivat seurausta jostain historiallisesta jatkumosta.

En edes usko historiaan jatkumona. Väliintulomme aiheuttaa historiaan aina katkoksia, joilla ei ole sen erityisempää oikeutusta. Useissa kohteissani olenkin pyrkinyt luomaan ajallisten kerrostumien välille dialogia, välillä väkevääkin, sen sijaan, että olisin pyrkinyt kätkemään tai siistimään ajallisten kerrostumien välistä ristiriitaa.

Miten suhteesi paikkaan näkyy Tampereen Kansi ja areena -hankkeessa?

– Tampereella projekti perustuu erityiseen paikkaan yliopiston, kirkkojen ja rautatieaseman läheisyydessä, eikä myöskään projektin sisältö ole tyypillinen. Siinä yhdistyvät kannen päälle urheilu, asuminen ja kaupankäynti, monet arkisen elämän toiminnot. Suunnittelun keskeisenä kysymyksenä on, kuinka muotoilla tällainen monien toimintojen kokonaisuus.

Arkkitehtuurilla kerrottuja tarinoita voi olla vaikea sanallistaa, mutta Tampereen hanketta tornitaloineen olen kuvaillut ”crescendoksi”, nousevaksi linjaksi, joka lähtee kaupungin kaduilta ja sen historiasta. Linja luo uudelleen kaupungin siluetin ja muodostaa tunnistettavan maamerkin. Samalla koko keskusta uudistuu, kun radan eri puolet yhdistyvät toisiinsa uudella tavalla.

Kaupunkien laajeneminen ja lähiöiden rakentaminen ei ole tulevaisuuden kannalta kestävää rakentamista, vaan tiivistävä rakentaminen on luonnon ja maiseman säilyttämisen kannalta järkevä ratkaisu. Meillä ei ole enää sitä ylellistä vaihtoehtoa, että voisimme rakentaa vain matalia rakennuksia. Kyse ei ole niinkään arkkitehtonisesta ideasta vaan tavasta selviytyä. Kuinka voisimmekaan selvitä pyrkimättä minimoimaan jalanjälkeämme?

Mitä ajattelet arkkitehtien ja arkkitehtuurin vastuullisuudesta kestävän kehityksen kentällä?

– Kukaan ei voi enää välttää vastuutaan kestävästä kehityksestä. Arkkitehtien on suunniteltava älykkäitä ja energia­tehokkaita rakennuksia. Emme kuitenkaan voi lakata rakentamasta, koska maailma kehittyy eteenpäin. Meidän pitää siis etsiä parempia ratkaisuja ja uusia materiaaleja rakentaaksemme parempia rakennuksia.

Haluan kuitenkin muistuttaa, että kestävä rakentaminen on muutakin kuin teknisesti hienostuneita koneita. Kestävyys liittyy myös muistiin ja muistettavuuteen: on luotava paikkoja, joilla on merkitystä, jotta ne säilyvät tulevaisuuteen.

Olet toiminut myös arkkitehtuurin opettajana ja professorina. Millaisena näet arkkitehtuuriopetuksen roolin muuttuvassa maailmassa?

– Pidän opetusta tärkeänä, ja olen vakuuttunut siitä, että opetustakin tulee kehittää ja sen tulee tarttua globaaleihin ongelmiin. Arkkitehtuurin alalle on noussut uusia tärkeitä kysymyksiä, joita tulee nostaa keskiöön myös opetuksessa.

Ekologinen kriisi ei ole vain teknologinen ongelma, vaan sitä tulee ratkoa monialaisesti. Luovaa ajattelua ja arkkitehtien osaamista tulisikin valjastaa nykyistä paremmin kriisin ratkaisemiseen – tämän tulee näkyä myös alan opetuksessa.

Yhteytesi Suomeen on jo vuosikymmenien pituinen. Kertoisitko vielä siitä?

– Ensimmäinen piirustusnäyttelyni oli tosiaan juuri Suomessa 1980-luvulla ja vasta myöhemmin Lontoossa ja New Yorkissa. Suomen-näyttelyni oli tärkeä virstanpylväs urallani.

Jo ennen kuin tiesin mitään Suomesta, olin innostunut  Alvar Aallon arkkitehtuurista.

Sittemmin olen saanut tutustua perusteellisesti suomalaiseen arkkitehtuuriin ja suomalaisiin arkkitehteihin. Toimistossani on eri aikoina työskennellyt useita suomalaisia arkkitehteja, ja olen kertonut, kuinka onnekkaita he saavat olla taustastaan.

Koen todella kiehtovana sen, miten suomalainen arkkitehtuuri itse asiassa rakensi suomalaista kansallisidentiteettiä eikä toisin päin. Suomalaisella arkkitehtuurilla onkin aivan erityinen merkitys ja asema. Ihailen suomalaista arkkitehtuuri­traditiota ja sitä, miten se on aina ollut vaikuttavuudeltaan maan kokoon nähden ylivertaista. 5,5 miljoonan asukkaan maa, joka kykenee jatkuvasti tuottamaan maailmanlaajuisesti kiinnostavaa arkkitehtuuria. Se on häikäisevä suoritus!