Taiteen akateemikko, arkkitehti Vilhelm Helander oli arvostettu korjaussuunnittelija ja rakennussuojelun uudistaja, joka piti opettamista ja kirjoittamista yhtä tärkeinä kuin käytännön suunnittelua.
Taiteen akateemikko, arkkitehti Vilhelm Helander menestyi kotonaan Helsingissä 19. tammikuuta. Hän oli 83-vuotias, syntynyt Helsingissä 8. helmikuuta 1941.
Helander varttui Kulosaaressa, jossa hän kävi suomenkielistä koulua. Lapsuudessaan hän kulki raitiovaunulla keskikaupungille, jossa asui koko aikuisikänsä. Kotona vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia. Isä, arkkitehti Arne Helander, puhui ainoalle pojalleen Villelle suomea ja muulle perheelle ruotsia. Ville oli uskollinen tälle monissa kulttuuriperheissä yleiselle perinteelle.
Aloitettuaan opinnot Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuurin historian oppituolista tuli Helanderin työelämän keskipiste ja professori Nils Erik Wickbergistä hänen suuri esikuvansa. Ratkaisevaksi käännekohdaksi Helander on kuvannut Wickbergin johdolla vuonna 1962 tehtyä puolentoista kuukauden opintomatkaa Italiaan. Opiskeluaikanaan Helander työskenteli jonkin aikaa perheystävä Hilding Ekelundin toimistossa ja arvosti suuresti hänen pitkäjänteistä työtään paremman asuinympäristön hyväksi.
Ammatillisessa toiminnassaan Helander piti opetusta ja kirjoittamista sekä käytännön suunnittelua yhtä tärkeinä osa-alueina. Heti Helanderin valmistuttua arkkitehdiksi Wickberg pyysi häntä toimimaan viransijaisenaan lukuvuoden 1968–1969 ajan. Arkkitehtiosastolla oli käynnissä opintouudistus, ja vasta 27-vuotias Helander sai vastata arkkitehtuurin historian opetuksen uudistamisesta. Sen painopistettä siirrettiin tyyliopista rakennussuojelun ajankohtaisiin kysymyksiin, kuten puukaupunkien suojeluun ja teollisuusympäristöjen uudelleenkäyttöön.
Wickbergin jäätyä eläkkeelle vuonna 1972 Helander hoiti professuuria useampaan otteeseen, ja vakinaiseksi professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1985. Helander oli erittäin arvostettu, epätavallisen sitoutunut ja mukaansatempaava opettaja ja jumalallisen lahjakas puhuja. Ilmiömäisen muistinsa Helander säilytti viime päiviin asti.
Arkkitehtuurin historian oppituolin piirissä alkoi myös Helanderin sitoutuminen ympäristöpoliittiseen aktivismiin. Se näkyi pian vuonna 1971 ilmestyneessä pamfletissa Kenen Helsinki, jonka Helander kirjoitti yhdessä Mikael Sundmanin kanssa. Suurta huomiota herättänyt teos toi kirjoittajille tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon ja Eino Leino -palkinnon, mutta Helander sanoi myös menettäneensä monia suunnittelutehtäviä sen myötä saamansa radikaalin maineen vuoksi.
Kenen Helsinkiä seurasi vuonna 1972 Saneeraus suomalaisessa kaupungissa, jossa Suomen puukaupunkien purkamista arvosteltiin voimakkaasti. Helanderin lisensiaatintyö samasta aiheesta valmistui myös 1972. Hänen johdollaan suomalainen keskustelu ja tutkimus liitettiin Pohjoismainen puukaupunki -hankkeeseen. Pohjoismainen yhteistyö olikin pysyvä piirre hänen yli neljänkymmenen vuoden mittaisessa opetustyössään. Kriittisellä otteella rakennetun ympäristön tilaa tarkasteli myös Rakennustaiteen museolla vuonna 1982 järjestetty Miltä näyttää maamme -näyttely.
Keskeinen osa Helanderin opetusta olivat opintomatkat, jotka suuntautuivat erityisesti Italiaan ja Itämeren piiriin, esimerkiksi Pietariin. Innostus Italiaan jatkui vuosikymmeniä, ja Helander antoi jopa televisiohaastattelun paikallisuutisiin italiaksi. Historiallisten monumenttien lisäksi hän tutustutti opiskelijat kaupunkielämän moninaisiin puoliin. Hän saattoi myös yllättää matkaseurueen esimerkiksi pienellä huilukonsertilla antiikin raunioiden keskellä.
Helander arvosti suuresti mittauspiirtämisen yli satavuotista perinnettä ja järjesti assistenttiensa kanssa mittausleirejä niin Suomenlahden saaristossa, Virossa, Venäjän Karjalassa kuin Italian pikkukaupungeissa. Piirustuksista koottiin vuonna 1997 Hokos, warna, voloi… -kirja. 1900-luvun arkkitehtuurimme yleiskatsaus Suomalainen rakennustaide puolestaan ilmestyi vuonna 1987.
Helanderin suunnittelijanura alkoi toden teolla Katajanokan asemakaavakilpailun voitosta yhdessä työryhmän kanssa vuonna 1972. Entisen kasarmi- ja telakka-alueen muuttaminen asuinalueeksi tarjosi hedelmällisen pohjan vanhan arkkitehtuurin uudelleenkäytölle. Vuonna 1985 valmistunut tykkimaneesin, raskaan metalliteollisuushallin ja mastovaraston muutostyö ala-asteen kouluksi, päiväkodiksi ja kerhotaloksi on edelleen loistava esimerkki teollisuusympäristön muokkaamisesta uuteen käyttöön.
Vuonna 1978 Helander perusti yhteisen arkkitehtitoimiston Juha Leiviskän kanssa Vanhan ylioppilastalon palokorjausta varten. Kaksi voimakasta ja eriluonteista persoonaa täydensivät toinen toisiaan, ja yhteistyö kesti yli neljä vuosikymmentä, Leiviskän keskittyessä pääosin uudisrakennuksiin ja Helanderin korjaussuunnitteluun.
Helanderin kansainvälisestikin tunnustetut restaurointisuunnitelmat perustuivat rakennushistorian ja vanhojen rakennustapojen vankkaan tuntemukseen sekä kykyyn ratkaista tekniset ja toiminnalliset vaatimukset alkuperäistä arkkitehtuuria turmelematta. Uusien lisäysten tuli jäädä sivurooliin mutta samalla erottua historiallisista rakennusosista.
Helanderin suuri intohimo olivat värit ja pintakäsittelyt, ja hän vietti paljon aikaa työmailla keskustellen toteutustavoista tekijöiden kanssa, saavuttaen heidän luottamuksensa osaamisellaan ja ronskilla huumorillaan. Päätyönään Helander piti Säätytalon (1993) vaativaa restaurointia, ja muita keskeisiä töitä olivat Tieteiden talo (1997), Helsingin tuomiokirkko (1998), Kansallismuseo (2000) ja Porin kaupungintalo (2008).
Helander jätti merkittävän jäljen myös Suomenlinnaan, aina linnoitussaarten maiseman kunnostussuunnitelmasta (1977–1987) kymmenien rakennusten ja ulkotilojen korjauksiin ja käyttötarkoituksen muutoksiin. Merkittävimpänä niistä voi pitää Kruununlinna Ehrensvärdin siipirakennusten hienovaraista muutostyötä juhla-, kokous- ja toimistotiloiksi (1993/2014).
Työntekijät ja alaiset muistavat Helanderin helposti lähestyttävänä ja kannustavana esimiehenä. Hän jaksoi pyyteettömästi tarjota neuvojaan heidän siirryttyään myös uusiin tehtäviin.
Helander meni naimisiin Elisabeth Wahlforssin kanssa vuonna 1963, ja lapset Max ja Johannes syntyivät vuosina 1964 ja 1966. Ville oli pojilleen kiltti ja aina luotettava isä, jonka kanssa käytiin kalassa, sienestettiin, purjehdittiin, musisoitiin ja tutustuttiin lukuisiin keskiaikaisiin kirkkoihin, antiikin raunioihin ja muihin arkkitehtuurikohteisiin ympäri Eurooppaa. Ville rakasti vanhan hirsimökin kuistin rauhallista näkymää Porvoon saaristossa ja oli taitava kokki.
Musiikki oli myös lähellä suurta sydäntä. Konserteissa käynnin lisäksi Helander soitti huilua ja ehti viimeisinä vuosinaan esiintyä useita kertoja Rubato-yhtyeen ja Trio Farfallen jäsenenä.
Uransa aikana Helander sai lukuisia palkintoja ja tunnustuksia, kuten Rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon vuonna 1983 sekä Rakennussuojelun Eurooppa-mitalin ja Pro Finlandia -mitalin vuonna 1998. Suomen Arkkitehtiliiton kunniajäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 2017.
Helanderin ammatillinen ura huipentui nimitykseen taiteen akateemikoksi 8. marraskuuta 2024. Uudessa roolissaan hän ehti muun muassa esittää huolensa kiinteistösijoittajien vahvasta asemasta kaupunkisuunnittelussa, mutta nopeasti edenneen sairauden takia toiminta akateemikkona jäi lopulta vain parin kuukauden mittaiseksi. Vilhelm Helanderia jäivät kaipaamaan sekä perhe että suuri joukko ystäviä, kollegoita ja entisiä opiskelijoita.
Kristo Vesikansa, Mikael Sundman, Johannes Helander
Kirjoittajat ovat Vilhelm Helanderin entinen opiskelija, ystävä ja kollega sekä poika.