Modernin rakennuskannan kohtalo on ratkaistava muutoin kuin purkamalla

Suomessa purettiin 1960-luvulla ennennäkemätön määrä puurakennuksia, jopa kokonaisia puukaupunkeja. Monia kaupunkien keskustoista tuolloin hävitettyjä rakennuksia ja alueita on sittemmin kaivattu.

Nyt olemme mahdollisesti kokemassa mittakaavaltaan jopa vastaavaa purkuaaltoa. Tähän Suomen rakennettua maisemaa laajasti ravistelevaan kehityskulkuun liittyy elokuussa 2021 käynnistyvä, Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Argumenta-hanke ModerninArvo – Kestävä korjaaminen, teknistaloudelliset näkö­kulmat ja rakennusperinnön arvomaailmat.

Argumenta-hankkeiden tavoitteena on yhteiskunnallinen vaikuttaminen tutkimustiedon pohjalta ja uusien vastausten ja johtopäätösten tuottaminen yhteiskunnallisesti haastaviin kysymyksiin sekä tulosten viestiminen tieteen sisäpiiriä laajemmalle yleisölle. Pyrkimyksenä on käydä alojen välistä dialogia ja julkista keskustelua.

Rakennetun ympäristön elinkaari vaikuttaa merkittävästi kestävän ja hiilineutraalin yhteiskunnan tavoitteiden toteutumiseen. Rakennuskannan suojeleminen tai purkaminen on arvokysymys talouden, kulttuuriperinnön sekä asukkaiden kannalta.

Vaikka tulevaisuudessa päätettäisiin rakentaa eri tavalla – kestävästi – teollisen modernismin kohtalo on ratkaistava muutoin kuin purkamalla. Tähän eivät riitä arkkitehtien tai yksittäisten asiantuntijoiden kannanotot, vaan muutoksen on lähdettävä kokonaisvaltaisesta yhteisymmärryksestä.

Teollisen modernismin maisema

Reilut puoli vuosisataa sitten toteutetun purkuaallon seurauksena Suomen rakennuskannasta reilusti yli 90 prosenttia on rakennettu 1940-luvun jälkeen.

Modernin aikakauden keskeinen uutuus oli teollinen rakentaminen, joka muodostui vallitsevaksi käytännöksi hiljalleen toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Erityisesti 1960-luku oli teollisessa rakentamisessa tärkeä murrosvaihe. Keskitynkin tässä yhteydessä tähän ”teollisesti toteutettuun moderniin”, jonka korjaamiseen ja suojeluun liittyvät kysymykset ovat jossain määrin erilaisia verrattuna perinteisempiin rakentamisen tapoihin, oli kyseessä sitten massivitiili, hirsirakenne tai jopa paikallaan valettu betoni.

Historian näkökulmasta ei voi liiaksi korostaa sen muutoksen merkitystä, joka teollisesta rakentamisesta on seurannut: vuosisatojen ja -tuhansien testaamat muuraamisen ja puu­rakentamisen tavat korvautuivat – ja korvautuvat koko ajan – uudenlaisilla, kokeellisilla rakentamisen tavoilla ja materiaaleilla, joita ei ole käytännössä vielä koeteltu.

Suomessa teollisia materiaaleja ja tekniikoita on siis käytännössä testattu asuin- ja elinympäristönämme viimeisten viidenkymmenen vuoden ajan. Ongelmat, joiden kanssa nykyhetken peruskorjauksissa kamppaillaan, johtuvat paljolti tästä viimeisimmän puolen vuosisadan kehityksestä. Aika on paras koe­laboratorio: vasta yli ihmiselämän pituinen aikajakso kertoo meille, millainen rakentaminen kestää aikaa, rakenneteknisesti ja esteettisesti. On maltettava odottaa ja myös korjata.

Samalle toisen maailmansodan jälkeiselle ajanjaksolle ajoittuu myös muita suomalaisen rakennetun ympäristön kannalta merkittäviä kehityskulkuja. Lähiörakentamisesta tuli malliratkaisu kasvavien kaupunkien asuntopulaan. Yhteiskunta rakensi ”palveluverkkonsa” (sairaalat, päiväkodit, koulut, terveyskeskukset, kirjastot, yliopistot, teatterit, virastot, konserttitalot, vanhainkodit ja niin edelleen) koko maan kattavaksi.

Uusia rakennustyyppejä tuli aiempien rinnalle kuitenkin verrattain vähän. Päällimmäisinä tulevat mieleen ostoskeskukset (1960-luku) ja kauppakeskukset (1980-luku), jäähallit (1960-luku) ja terveyskeskukset (1970-luku) sekä ehkä monitoimitalot (1980-luku).

Teollisen rakennuskannan korjaaminen ei ole käsityötä

Kun teollisesti toteutettua modernia rakennusperintöä tarkastellaan suojelun näkökulmasta, eteen nousee toisenlaisia kysymyksenasetteluja verrattuna perinteisemmän rakennus­kannan suojeluun. Esimerkiksi materiaalin tai materiaalien alkuperäisyyttä on pakko tarkastella hieman toisenlaisesta näkö­kulmasta.

Asia konkretisoituu pohdittaessa sandwich-elementtejä. Osaavan peruskorjaamisen ja suojelun perimmäinen tavoite on itse rakennuksen eikä sen osien säilyttämien. Alkuperäisten elementtien säilyttäminen on tärkeää silloin kun ne ovat kunnossa – paitsi kestävän korjaamisen kannalta myös esimerkkeinä tuleville sukupolville. Silloin kun elementit eivät ole käyttö­kelpoisia tai korjattavissa, niiden täytyy olla korvattavissa uusilla, mahdollisimman alkuperäisen kaltaisilla ja niin että tiedossa olevat toteutuksen virheet on korjattu.

Nykyään erittäin arvostettuina pidettyjä uusrenessanssi- ja jugendtaloja sekä puukaupunkeja väheksyttiin 1960-luvulla myös ammatti­piireissä.

Toisaalta aika ei ole vielä tehnyt nuoremman rakennuskannan osalta tehtäväänsä eli antanut perspektiiviä arvioida kaikkia niitä rakennuksiin sisältyviä arvoja, jotka tekevät sen säilyttämisen ja varjelemisen arvoiseksi. Esimerkiksi nykyään erittäin arvostettuina pidettyjä uusrenessanssi- ja jugendtaloja sekä puukaupunkeja väheksyttiin 1960-luvulla yleisesti myös ammatti­piireissä. Viimeaikoina julkisuudessakin esillä ollut Puu-Käpylän säilymisen tarina on vain yksi – joskin positiivinen – esimerkki tästä.

Nykypäivää lähestyttäessä suojelussa korostuvat usein rakennuksen merkittävyys ja ainutlaatuisuus, esteettiset motivaatiot sekä nimekäs suunnittelija. Toisaalta taas odotetaan tällaisista arvoista vapaita suojeluesimerkkejä, kuten tyypillinen 1970-luvun lähiö tai onnistuneella tavalla edistyksellinen rakennustekninen toteutus.

Faron yleissopimus (Euroopan neuvoston puiteyleissopimus, johon Suomi sitoutui 2017) korostaa kulttuuriperinnön yhteisöllistä luonnetta ja monimuotoisuutta sekä sen merkitystä kestävän taloudellisen kehityksen resurssina – siis rakennussuojelun arvojen tarkastelua laajasti.

Teollisen rakenuuskannan korjaaminen edellyttää paikalla rakennettuun verrattuna erilaista osaamista. Esimerkiksi hirsirakenteisen omakotitalon rakenne on helppo arvioida ilman piirustuksia tee-se-itse korjaajankin, mutta entäpä jos kyseessä onkin Puutalo Oy:n elementeistä toteutettu malli? 

Korjaaminen liukuu tee-se-itse -tekijän ulottumattomiin, jos omakotitalon materiaali vaihtuu betoniksi – oli se sitten paikalla valettu tai elementeistä koottu. Teollinen rakentaminen ei ole ”ihmisen kokoista” rakentamista, vaan edellyttää suuria työ­koneita, kuten nostureita. Varhaiset julkisivuelementtikokeilut 1950-luvulla ja 1960-luvun puurakenteiset moduuli-talot olivat vielä sillä rajalla.

Myös nuoremman rakennusperinnön arvot ovat osin varsin toisenlaisia. Jos vaikka mietitään 1960-luvun liiketalojen ”rasterijulkisvuja” tai elementtisaumojen rytmittämiä 1970-luvun lähiökerrostaloja, ei rakennusten kulttuurihistoriallisten arvojen perusteleminen ole aivan yksiselitteistä.

Toisaalta yksittäisten rakennusten ominaispiirteet on vaikea perustellusti nostaa esiin laajasta joukosta samanlaisin periaattein toteutettuja verrokkeja. Toisaalta taas mittasuhteiden ja harmonian erilaisten periaatteiden tai betonin, metallien ja muovien rakennustaiteellisten hienouksien avaaminen hyvin pelkistetyn – ajalle tyypillinen ihanne sekin – arkkitehtuurin kohdalla on vaativaa.

Argumenta-hanke rakentuu keskusteluista

Argumenta-hanke ModerninArvo rakentuu työpajojen ja seminaarien kautta tapahtuvista keskusteluista. Hankkeen lähtökohtana on, että nuorehkon rakennuskannan purkamisesta ei käydä riittävästi syvällistä ja ratkaisukeskeistä keskustelua. Pyrkimyksenä onkin syventää ja lisätä yhteiskunnallista keskustelua eri intressipiirien välillä. Keskiössä ovat muun muassa arvon käsite, ammattikieli ja kysymys siitä, kannattaako korjata.

Arvo merkitsee eri aloilla hyvin eri asioita: se kytketään yleisimmin taloudelliseen arvoon, mutta ihmisten elämässä ja yhteiskunnassa painavat tavallisesti muunlaiset arvot, jotka eivät ole palautettavissa taloudellisiin arvoihin.

Kysymys ammattikielestä kietoutuu tiiviisti arvonmuodostukseen. Arvot luodaan ja käsitetään kielen välityksellä, ja tällä kohdin on erotettavissa kaksi merkittävää repeämää: kuilu ammattikielen ja yhteiskunnallisen viestinnän välillä sekä kuilu eri ammattialojen käsitteiden välillä.

Keskiössä on kysymys siitä, kannattaako korjata.

Korjaamisen kannattavuus on teemoista konkreettisin, mutta se on itse asiassa alisteinen sille, miten kaksi edeltävää ilmiötä ymmärretään. Myös korjaamisen kannattavuus palautuu ennen kaikkea arvoihin ja niiden erilaisiin ymmärtämisen ja arvostuksen (sic) tapoihin.

Hanke lähestyy modernin arkkitehtuurin kohtaloa työkalupakilla, jossa sorkkarauta, jargonkone, rahapaja tai purkutraktori eivät ole päällimmäisiä välineitä. Tarkoitus on purkaa auki ja tehdä esimerkein näkyviksi keskeisiä erimielisyyttä herättäviä kysymyksiä ja penkoa niiden taustoja saattamalla eri alojen edustajia keskustelemaan samaan paikkaan.

Suomen moderni rakennuskanta on määrällisesti valtava ja kansantaloudellisesti merkittävä osa kulttuuriperintöämme. Se on myös uhattuna ja siihen liittyvät arvot ovat varsin erilaisia kuin vanhemman rakennusperinnön kohdalla.

Toisaalta nykyinen lähestymistapa kulttuuriperintöön on murroksessa: ihmisten osallistaminen, kulttuurinen moniarvoisuus ja kestävyyden vaatimus edellyttävät uudenlaisia ratkaisuja. Keskustelua todella tarvitaan.