Tämänvuotisen Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon voittajan valinnut Härö tarkastelee arkkitehtuuria elokuvantekijän näkökulmasta. Hänelle kuvauspaikka voi olla lähes yhtä tärkeä kuin päänäyttelijä.
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon valitsi tänä vuonna Klaus Härö, joka on Suomen arvostetuimpia elokuvaohjaajia. Hänen kahdeksas pitkä elokuvansa Rakkaani merikapteeni sai ensi-iltansa syyskuun lopulla.
Arkkitehtuurilla ja kulttuurimaisemilla on ollut tärkeä rooli kaikissa Härön elokuvissa. Hän ei ole kovin innostunut analysoimaan omaa tuotantoaan, mutta toteaa maisemaan sijoitetun yksinäisen talon olleen monen elokuvan keskiössä.
”En tiedä, saisiko näin sanoa, mutta elokuvissani pääkuvauspaikka on usein melkein yhtä tärkeä kuin päänäyttelijä. Olen aika rauhaton siihen asti, että se löytyy. Luen käsikirjoitusta ja pohdin, löytääkö se koskaan kotinsa, muuttuuko se kuviksi.”
”Kun pääkuvauspaikka löytyy, se alkaa ikään kuin tuottaa itse kuvia. Jos paikka on visuaalisesti tarpeeksi hyvä, se alkaa kertoa minulle ohjaajana, miten elokuvaa kannattaa kuvata, miten näyttelijät kannattaa sijoittaa suhteessa ikkunoihin, oviin, portaikkoihin, varjoon vai valoon ja niin edelleen.”
Studioon rakennettujen lavasteiden sijaan Härö on kuvannut elokuvansa yleensä todellisissa rakennuksissa.
”Visioni tarinasta muokkautuu olemassa olevan miljöön kautta. Elokuvahan on ennen kaikkea tarinan kerrontaa kuvin, ei sanoin. Haluaisin, että katsoja teatterista lähtiessään muistaa kuvia ja tunnelmia: mummonmökin, joka on vähän vinksahtanut, tai köyhäintalon keskellä metsää.”
Kun elokuva on kuvattu, alkaa seuraavan kuvauspaikan etsintä. Härö kertoo, että hänellä on jatkuva haku päällä, mitä tulee rakennuksiin ja rakennusmiljöisiin.
”Joskus ei tarvitse käydä edes paikan päällä. Kun kuva kilahtaa sähköpostiin, tietää, että tämä on tässä”, hän selittää.
Toisinaan kuvauspaikkaa joutuu etsimään huomattavasti pidempään. Härö ottaa esimerkiksi Elämää kuoleman jälkeen -elokuvan (2020), jonka tapahtumapaikaksi hän etsi ”väärin remontoitua” maalaistaloa.
”Ajelimme katsomassa erilaisia rintamamiestaloja, mutta kaikki olivat niin normaaleja ja säyseitä. Vaikka ne asettuivat kauniisti maisemaan, se ei yksin riittänyt. Haimme jotain vinksahtanutta.”
Länsi-Uudeltamaalta löytyi lopulta mummonmökki, jonka seinät oli verhottu keltaisilla mineriittilevyillä.
“Kirkkaan keltainen ja vihreä talo huusi keskellä maisemaa, että minä olen tässä. Pihan puolelta paljastui vielä funkistyylinen lisäosa, joka oli täysin ristiriidassa mökin alkuperäisen hengen kanssa. Meille se sopi kuin nenä päähän.”
Lisäongelmia kuvauspaikkojen etsintään on tuonut se, että useimmat Härön elokuvista ovat sijoittuneet menneisyyteen. Eheiden rakennusmiljöiden löytäminen on nykypäivänä äärimmäisen vaikeaa.
”Minulla on kahtiajakoinen suhtautuminen rakennusten korjaamiseen. Sekä rakennusten itsensä että niiden asukkaiden puolesta toivon, että vanhoista rakennuksista pidetään hyvää huolta ja niitä korjataan. Toisaalta elokuvan tekijänä huomaan toivovani, että niihin ei koskettaisi sormellakaan.”
Härö kertoo, miten vaikeaa oli löytää esimerkiksi Postia pappi Jaakobille -elokuvaan (2009) vanhaa pappilaa, jota ei olisi remontoitu pilalle.
”Kaikki Suomen pappilat on vastikään maalattu. Niissä on kaikissa pelargoniat, hienot parkkiruudut ja uudet sorat pihassa. Sellainen umpiremontoitu rakennus ei voinut tulla kysymykseenkään. Halusimme paikan, joka olisi asukkinsa näköinen, arvokas mutta parhaat päivänsä nähnyt, hilseilevä, kerrostumia täynnä oleva rakennus.”
Kuvauspaikaksi sopinut maalaistalo löytyi lopulta Kokemäen Kakkulaisista.
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon voittajaksi valittiin Jyväskylän yliopiston peruskorjaus. Pääsuunnittelusta vastasi arkkitehti Ari Sipinen, arkkitehtitoimisto Sipinen ja tilasuunnittelusta arkkitehti Merja Kiviranta, BST-Arkkitehdit. Kuva: Salla Hirvonen
Tehtävä Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon valitsijana on ollut Härölle ainutlaatuinen tilaisuus syventyä nykyarkkitehtuuriin.
”Vaikka olenkin kiinnostunut arkkitehtuurista ja bongailen aina taloja ja niiden tarinoita, tilanne, jossa nyt sain olla, on ollut harvinaista juhlaa. Minut on istutettu kolmeen katettuun pöytään, jotka kaikki ovat kuin juhlakattauksia ja sitten on kysytty, minkä näistä valitsen. Oli hirveän vaikea tehdä huonoa valintaa, koska kaikki kohteet on tehty niin pieteetillä.”
Voittajaa valitessaan Härön tärkein arvostelukriteeri oli se, miten ehdokasrakennukset toteuttavat omaa tavoitettaan ja millaisia tunteita ne herättävät.
”Vastaavalla tavalla elokuvaa tehdessäni toivon aina, että se toteuttaisi sille asetettuja tavoitteita mahdollisimman puhtaasti ja vastaansanomattomasti. Vaikka ohjaamani elokuvat tietyssä määrin ehkä muistuttavatkin toisiaan, en pyri koskaan tekemään samaa elokuvaa vaan jotain aivan muuta.”
Ihmisellä ja kulttuurilla on oma historiansa, ja myös tämä palkinto puhuu siitä omaa kieltään.
Omaa ammatillista näkökulmaansa Härö ei kuitenkaan halunnut liikaa korostaa.
”Totta kai se elokuvantekijä on vahvasti siellä jossain, mutta en pyrkinyt sitä erityisesti tuomaan esiin vaan katsomaan kohteita kohteina. Elokuvaohjaajana en ole tietenkään voinut olla katsomatta, miten ehdokkaina olleet rakennukset asettuvat maisemaan ja millaista tarinaa ne siinä kertovat.”
Jyväskylän yliopiston kirjaston peruskorjauksen valintaa Finlandia-palkinnon voittajaksi Härö perustelee lopputuloksesta huokuvalla kunnioituksella Arto Sipisen alkuperäistä arkkitehtuuria ja nykyisten käyttäjien tarpeita kohtaan. Tämän voi ajatella myös yleisemmäksi sanomaksi arkkitehdeille.
”Sitä voi peräänkuuluttaa monastikin arkkitehtuurissa tänä päivänä, oli kyse sitten arkirakentamisesta tai sellaisesta high-end -arkkitehtuurista, jota kaikki nämä kohteet edustavat.”
Härön mukaan tämä koskee arvojamme yleisemminkin.
“Opiskellessani 1990-luvulla elokuva-alalla oli paljon sellaista henkeä, että ennen meitä ei ole mitään ja me teemme kaiken uusiksi. Niin ei koskaan ole, vaan asetumme aina jonkun olkapäille ja pystymme sieltä käsin näkemään kauemmas. Voimme muokata olemassa olevaa sellaiseen suuntaan, joka on meistä toimivampaa, kauniimpaa tai käytännöllisempää, mutta emme ei voi ajatella ylimielisesti, että lähdemme aina nollasta. Ihmisellä ja kulttuurilla on oma historiansa, ja myös tämä palkinto puhuu siitä omaa kieltään.”
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon sai nyt neljännen kerran peräkkäin korjausrakennuskohde. Valinnat ovat herättäneet jo edellisillä kerroilla keskustelua, onko uudis- ja korjausrakentamista mielekästä arvioida samoilla kriteereillä. Härön mukaan hän ei kuitenkaan pyrkinyt suhteuttamaan valintaansa edellisiin vuosiin.
”Jos siitä aiheutuu keskustelua tai kritiikkiä, olkaa hyvä, mutta se ei ole ollut pyrkimys. Minulle olennaista on ollut se, miten nämä rakennukset palvelevat ja mitä ne tuottavat sekä maisemassa että sisältä päin katsottuna.”