Lajit katoavat ympäriltämme, ja yksi syy siihen on rakentaminen
Kesän päätteeksi Arkkitehtuurimuseon Alusta-paviljongissa keskusteltiin rakentamisen ja kaupunkisuunnittelun vaikutuksesta luontokatoon.
Teksti: Pekka Hänninen
Alusta-paviljonki Arkkitehtuuri- ja Designmuseoiden välissä tarjoaa virkistäytymispaikan pörriäisille, mönkiäisille ja ihmisille – elokuun viimeisenä päivänä paviljonkiin keräännyttiin pohtimaan luontokadon ja kaupunkisuunnittelun suhdetta. Paviljongin tuhannessa kukassa pörrää ötököitä.
Alustan arkkitehdit Maiju Suomi ja Elina Koivisto vetivät tilaisuuden vierainaan maisema-arkkitehtuurin apulaisprofessori Elisa Lähde Aalto-yliopistosta sekä kaupunkiekologian dosentti ja erikoistutkija Kati Vierikko Suomen ympäristökeskuksesta.
Luontokadolla tarkoitetaan elinympäristöjen, lajien sekä lajien geneettisen monimuotoisuuden heikkenemistä. Luonnossa eliöt ja eloton luonto muodostavat moniulotteisen kokonaisuuden, jossa kaikki liittyvät toisiinsa. Kun pieniä muutoksia tapahtuu siellä täällä, kokonaisuus järkkyy. Tällä hetkellä lajeja kuolee kymmenkertaisella nopeudella verrattuna esiteolliseen aikaan. Aivan tavalliset lajit ovat alkaneet kadota ympäriltämme.
Rakentaminen ja maankäytön muutokset ovat merkittävä syy luontokadolle. Ihmistoiminnan laajeneminen tuhoaa tai yksipuolistaa elinympäristöjä.
Keskustelijat nostivat esiin maaperän, jossa elää näkymättömissä mikrobien, sienirihmojen ja muiden hajottajien yhteisö. Ne tuottavat meille ekosysteemipalvelun pilkkoessaan orgaanista jätettä ravinteiksi. Mikrobien ansiosta maaperään varastoituu hiiltä, eli maa on hiilinielu. Silti haluamme peittää maan asfaltilla, jolloin hajottajien toiminta loppuu tai ainakin heikkenee merkittävästi.
Pieni sade ripsauttaa osallistujien niskaan. Alusta-paviljongin ”lattiana” toimii kivetty maa. Se imaisee osan vedestä uumeniinsa. Ekosysteemipalvelu sekin.
Elisa Lähde peräänkuuluttaa uudenlaista ajattelua suunnitteluun: tontti tai alue ei ole tyhjä tila, vaan todellisuudessa täynnä elämää – myös maan alla. Siellä on valmis systeemi, joka tulisi ottaa suunnittelun lähtökohdaksi. Ja mikä oikeus ihmisellä on häätää muut lajit pois? Tarvitaan ajattelutavan muutosta.
Alusta-paviljonki Arkkitehtuuri- ja Designmuseoiden välissä tarjoaa virkistäytymispaikan pörriäisille, mönkiäisille ja ihmisille. Kuva: Elina Koivisto
Enemmän viherpinta-alaa
Tiivistä yhdyskuntarakennetta on perusteltu energiatehokkuudella, kun palvelut ovat lähellä ja kestävä liikkuminen sujuvaa. Mutta tiivis kivikaupunki ei ole ilmastosietoinen sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä. Keski-Euroopassa, mutta myös meillä Suomessa, helteiden aiheuttama lämpösaarekeilmiö tai rankkasateista koituvat kaupunkitulvat piinaavat kaupunkeja.
Tiivis kivikaupunki ei ole ilmastosietoinen sään ääri-ilmiöiden lisääntyessä.
Kati Vierikko kertoi, että EU-komissiossa valmistellaan asetusta, joka kieltää kaupunkien viherpinta-alan nakertamisen vuodesta 2030 alkaen. Vehreä kaupunki kestää sään oikut – ja on monimuotoinen. Kaupunkivihreän tuominen kivierämaahan on kalliimpaa kuin olemassa olevan luonnon säästäminen.
Millainen on tulevaisuuden kaupunki?
”Tarvitaan empatiaa. Myös muunlajisten hoivaaminen antaa merkityksellisyyden kokemuksia asukkaille”, visioi Lähde.
”Symbioosi luonnon ja ihmisten välillä, sellainen, että jokaiseen ihmisasukkaaseen sattuu, jos yksikin puu kaatuu”, jatkaa Vierikko.