Suomen rakennushistoria on lyhyt, ja kunnat hääräävät sen kaitsijoina kuin itsetunto-ongelmista kärsivät teinit, kirjailija Sanna Puutonen kirjoittaa.
Entinen kotikaupunkini lähestyy minua postitse kerran puolessa vuodessa. ”Lapua loves U” -mainoslehtinen muistuttaa kaltaisiani etelään eksyneitä veronmaksajia kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, joka paluumuuttajaa vanhoilla kulmilla odottaa. Viimeisin julkaisu esitteli kaupunkiin juuri valmistuneita kouluja.
Virhearvio markkinoijat! Minua ette uutta esittelemällä saa – muistan vielä liian hyvin, mitä sen tieltä on viety.
Lapualla on lahdattu koulurakennuksia lähtöni jälkeen tarmolla, joka hirvittää jopa eteläpohjalaiseen yritteliäisyyteen tottunutta ekspattia. Tarina on aina sama: käytössä olevien ja toimivien rakennusten ylläpitokorjauksia laiminlyödään systemaattisesti, kunnes rakennus on ”saavuttanut elinkaarensa pään” – eli livennyt kaupungin budjettiin sopivan saneerauksen ulottumattomiin.
Yksi surullisimmista esimerkeistä on Viljo Saarisen suunnittelema Liuhtarin koulu. 1950-luvun kouluarkkitehtuuria vivahteikkaalla ja hienopiirteisellä tavalla edustaneen rakennuksen peruskorjauksesta keskusteltiin kaupunginhallituksessa vielä 2010-luvun alussa, mutta vuosikymmenen lopulla korjaushanke vaihtui purku-urakkaan. Sama kohtalo odottaa Lapuan vanhaa lukiorakennusta ja Museoviraston suojelemaa puukoulua kaupungin keskustassa.
Kotopuolessani rakennusten elinajanodote yltää harvoin kolminumeroisiin lukuihin.
Lähitulevaisuudessa Lapuan kaupunkikuvasta katoaa todennäköisesti ainakin Onni Tarjanteen piirtämä patruunatehtaan ruokala. Ahti Korhosen modernistinen linja-autoasema ehti jo mennä, tilalle kuntalaiset saivat tyhjän asfalttikentän.
Lapualla on lahdattu koulurakennuksia lähtöni jälkeen tarmolla, joka hirvittää jopa eteläpohjalaiseen yritteliäisyyteen tottunutta ekspattia.
TASAPUOLISUUDEN NIMISSÄ on todettava, ettei purkuvimma koske ainoastaan Lapuaa. Vieressä Seinäjoella tuntuu olevan vallalla käsitys, että koko kaupungin keskusta kannattaa laittaa uusiksi viidenkymmenen vuoden välein. Myös nykyinen kotikaupunkini Helsinki on pulassa laiminlyötyjen arvorakennustensa kanssa: mittavaa ja kallista remonttia kaipaavat ainakin Lastenlinnan ja Lapinlahden sairaalat.
Suomen kunnilla menee huonosti. Ehkä juuri tätä mielikuvaa vastaan taistellakseen ne laittavat imagonsa herkästi uudishankkeiden varaan. Uuden luominen viestii ilmeisesti elinvoimaisuudesta – luomistyön lähtökohdista riippumatta.
Kiinnostavaa on, että vanhaa purkamalla ja uutta rakentamalla kunnat luopuvat samalla mielikuvatyön näkökulmasta arvokkaimmasta pääomastaan: siitä, mikä erottaa ne kaikista muista. Lapualaisten luulisi ymmärtävän tästä jotain. Saihan kaupungin merkittävin nähtävyys Vanha Paukku alkunsa restaurointihankkeesta, jossa vanhan patruunatehtaan tehdasmiljöö kunnostettiin koko maakunnan tasolla ainutlaatuiseksi kulttuurikeskukseksi.
SUOMEN RAKENNUSHISTORIA on lyhyt, ja kunnat hääräävät sen kaitsijoina kuin itsetunto-ongelmista kärsivät teinit. Yläkoulun saniteettitilojen seinäkirjoituksia muistuttaviin markkinointilauseisiin tekisi mieli vastata samantasoisilla elämänviisauksilla: jos ei ensin opi rakastamaan itseään, on vaikeaa rakastaa muita.
Ja jottei (kovasti kattoremonttia kaipaavan) kaupungintalon saliin kokoontunut kunnanvaltuusto vallan punastu, voidaan puhua myös rahasta. Olemassa olevan ylläpitäminen on taloudellisesti – ja ilmaston näkökulmasta – yleensä kannattavampaa kuin purkaminen ja kokonaan uuden rakentaminen.
Kapealla ajanhetkellä murtopallo saattaa toki osoittautua kaupungin kukkarolle kevyimmäksi vaihtoehdoksi. Purkuhankkeiden taloudelliset vaikutukset ulottuvat kuitenkin pitkälle tulevaisuuteen. Paluumuuttajia on vaikea haalia, jos raitin varrelta ei löydy enää mitään, minkä luokse palata.
Kirjoittaja on kirjailija, markkinoinnin ammattilainen ja entinen arkkitehtiopiskelija, jonka viime vuonna ilmestynyt esikoisteos Sydänmuuri ammensi aiheensa arkkitehtuurista.