Kolumni: Tyyli on huomaamaton mutta vahva normi
Kuuluuko tyylien tunnistaminen arkkitehdin yleissivistykseen, kysyy arkkitehtuurin historian apulaisprofessori Panu Savolainen kolumnissaan.
Tyyli on arkkitehtuurin vesileima. Historiankirjoituksen myötä siitä tulee arkkitehtuurin ja joskus jopa historiallisen aikakauden sielu, kun lähes kaikki muu näkyvä paitsi rakennukset ja patsaat on pyyhkiytynyt pois maan pinnalta.
Jos katugallupissa kysyttäisiin, mikä on arkkitehtuurin historioitsijan keskeinen tehtävä, moni luultavasti vastaisi sen olevan tyylien muistaminen ja tunnistaminen. Todellisuudessa tehtävä on yhtä ongelmallinen kuin jos levittäisi biologin eteen valtavan läjän hyönteisiä eri puolilta maailmaa ja pyytäisi luokittelemaan ne lahkoihin, sukuihin ja lajeihin.
Nykyisessä työssäni Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian apulaisprofessorina vedän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille kurssia arkkitehtuurin historian perusasioista. Kurssilla käsitellään muun muassa tyylejä. Se on saanut minut pitkästä aikaa pohtimaan, mitä tyyli oikeastaan on. Tähän liittyvät omat tutkimusmatkani ovat vieneet muun muassa antikvaari John Aubreyn 1600-luvun kirjoituksiin gotiikan muodoista ja saaneet uppoutumaan nuoren Nils Erik Wickberginkin Konst och Form -lehden kirjoitukseen vuodelta 1930. Siinä hän käsittelee vuosisadan alun tyylikarusellia ja sen uutta tulokasta, funktionalismia.
Eräällä luennolla pohdimme liukumäkikattotyyliä. Se ei ole virallinen termi, mutta tarkoitan pääkaupunkiseudun lähiöihin viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyneitä siksak-taloja, joiden katto muistuttaa valtavaa liukumäkeä.
Tyylit ovat ihmisen jälkikäteistä keksintöä, muuttuva normisto ja taksonomia.
Tyyli on arkkitehtuurin ytimessä yhä, vaikka vuosisadan alun pioneerit tekivät jugendin ja funktionalismin nimissä kaikkensa ravistellakseen historiallisen jatkumon painolastin arkkitehtuurista ja taiteesta. Toisin kävi, ja oikeastaan tarve luokitella ja määritellä tyylit ajantasaisesti vain kiihtyi. Siinä missä gotiikka, joka vallitsi noin 1100-luvulta 1500-luvulle, nimettiin vasta 1600-luvulla, useat 1900-luvun alun arkkitehdit ottivat asiakseen nimetä tyylinsä välittömästi.
KYSYMYS tyylistä ei liity vain menneisyyteen, sillä historia on yleensä ajankohtaisempaa kuin nykyisyys. Arkkitehdin ja arkkitehdiksi kouluttautuvien todellisuudessa tyyli on usein huomaamaton mutta erittäin vahva normi. Sen olemassaolo tulee näkyväksi etenkin, jos sitä yrittää rikkoa. Bauhausin perintöä edustavassa koulutuksessa on jopa häpeällistä koetella tämän normijärjestelmän rajoja. Kun itse yritin tätä opiskelijana 2000-luvun alussa, uhattiin työni hylätä, jos jatkan betoniin valetun, harjakatollaan seisovan uus–uusrenessanssihuvilan suunnittelua. Ok, myönnän, että työni oli tehty kieli poskella.
Tyylit eivät ole arkkitehtuurin sisäsyntyinen ominaisuus. Ne ovat ihmisen jälkikäteistä keksintöä, muuttuva normisto ja taksonomia. Yritykset saada tekoäly erottamaan toisistaan gotiikka ja uusgotiikka ovat osoittautuneet mahdottomiksi, vaikka funkiksen ja art nouveaun se erottelee jopa ketterästi. Tekoäly ei sen enempää selitä meille, miksi Facebook-ryhmässä uskotaan, että jotkut tyylit ovat absoluuttisen kauniita ja toiset rumia.
Ei, tyylien tunnistaminen ei kuulu arkkitehdin yleissivistykseen. Sen sijaan arkkitehdin yleissivistykseen kuuluu ymmärtää, miksi meillä on tällainen omituinen, yhteiskunnassa valtavia tunteita kirvoittava ilmiö ja käsite kuin tyyli. Sitä taas ei voi ymmärtää ilman historiaa.
Panu Savolainen
Arkkitehtuurin historian apulaisprofessori