Suomalainen arkkitehtikoulutuksen kenttä on pieni ja tiivis. Silti ajatustenvaihto on pirstaloitunutta ja samoja keskusteluja käydään useassa eri paikassa, kirjoittaa arkkitehtikoulutuksen kehittämistä tutkiva Essi Nisonen.
Unescon kestävän kehityksen kasvatuksen tiekartassa listataan kolme tärkeintä opetuksen kehittämisen tavoitetta. Ensinnäkin kestävän kehityksen tavoitteet tulee kirjata opetuksen tavoitteisiin ja lähtökohtiin, toiseksi koulutusinstituutioiden täytyy ottaa kokonaisvaltainen vastuu näiden tavoitteiden toteutumisesta ja kolmanneksi opetushenkilökuntaa tulisi aktiivisesti tukea kestävää ja oikeudenmukaista siirtymää edistävillä tiedoilla, taidoilla, arvoilla ja asenteilla.
Arkkitehteja koulutetaan Suomessa kolmessa yliopistossa. Unescon tavoitteiden jalkauttamista suomalaiseen arkkitehtikoulutukseen olisikin siis verrattain helppoa edistää yhteistyön kautta.
Paino sanalla olisi. Tällä hetkellä opetuksen lähtökohtien, metodien ja sisältöjen kehitys on yhä pitkälti riippuvaista yksittäisistä opettajista, kursseista tai yliopistokohtaisista opintokokonaisuuksista.
MAAILMAN mittakaavassa suomalainen arkkitehtikoulutuksen kenttä on pieni. Ei huonolla tavalla pieni, vaan tiivis. Silti samoja keskusteluja käydään useassa eri paikassa samaan aikaan, ja ajatustenvaihto on pirstaloitunutta.
On kollektiiveja, Safan alaosastoja, keskusteluiltoja, opetussuunnitelmatyötä, arkkitehtuuripoliittisia linjauksia, työllistymis- ja osaamisselvityksiä, kahvipöytäkeskusteluja ja keskustelunavauksia alan lehdissä.
Kuka seuraa kaikkia näitä moninaisia keskusteluja? Kuka tuo niiden keskeisimpiä havaintoja yhteen ja soveltaa niitä käytännössä?
Kaikki myös tuntuvat olevan asioista samoilla linjoilla. Tulevaisuudessa arkkitehdin rooli moninaistuu entisestään, luovaa ja kriittistä ongelmanratkaisutaitoa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Hoivan ja empatian tulisi olla arkkitehdin työn keskiössä: meidän tulisi pitää huolta olemassa olevasta ja rakentaa tulevaisuus, joka takaa niin planeetan kuin sen asukkaidenkin hyvinvoinnin ja kukoistuksen vahingoittamatta elämän edellytyksiä.
Miksi sitten tuntuu siltä, että keskustelu on pirstaloitunut siksi, että oletamme jonkun olevan eri mieltä? Haluamme vaihtaa ajatuksia tiiviissä erillisissä kuplissa, samanmielisten kanssa. Saarnaamme käännytetyille. Sille on paikkansa, mutta pitäisikö rinnalla kuitenkin olla myös jotain muuta?
Kuka seuraa kaikkia näitä moninaisia keskusteluja?
EHKÄ ratkaisu löytyy tutkimusmaailman käytännöistä. Yksittäiset tutkijat, tutkimusryhmät ja verkostot työskentelevät kiperien kysymysten parissa ensin keskenään, mutta kokoontuvat sitten yhteen puhkomaan kuplia maan- tai maailmanlaajuisiin konferensseihin ja seminaareihin. Tietoa jaetaan, haastetaan ja kehitetään.
Olisiko siis aika tarjota samanlainen alusta suomalaiselle arkkitehtikoulutukselle ja perustaa foorumi, jossa kaikki alamme koulutuksen kehityksestä kiinnostuneet tahot opiskelijoista, yksittäisistä tuntiopettajista ja projektiarkkitehdeista kaupunkisuunnittelijoihin, toimistojen osakkaisiin ja professoreihin voisivat yhdessä vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia matalalla kynnyksellä?
Vuotuinen tapahtuma, jossa keskustellaan, workshopataan, jaetaan hyviä toimintamalleja ja kokemuksia, laaditaan linjapapereita, strategioita ja asetetaan tavoitteita moniäänisesti? Jaetaan, haastetaan ja kehitetään tietoa?
Suomi aikoo olla hiilineutraali vuonna 2035. Ilmastonmuutos, biodiversiteettikriisi ja planetaaristen rajojen ylittyminen ovat suoraa seurausta nykyisestä elintavastamme. Arvomme, elämäntapamme ja käytöksemme tulisikin heittää melko mojova kuperkeikka seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tätä kuperkeikkaa vauhdittavat tutkitusti avoin ajatusten jakaminen sekä yhdessä toimiminen.
Arkkitehtuuritutkimuksen päiviä on järjestetty menestyksekkäästi jo yli kymmenen vuotta. Voisivatko niiden rinnalle nousta myös arkkitehtikoulutuksen päivät?
Kirjoittaja on arkkitehti ja väitöskirjatutkija, joka työskentelee Tampereen yliopistossa asuntosuunnittelun vastuuopettajana ja tutkii väitöskirjassaan arkkitehtikoulutuksen kehittämistä.