Rakentaminen tuottaa valtavan määrän päästöjä, ja samaan aikaan käynnissä on hallitsematon purkuaalto. Olemassa olevia rakennuksia vahingoittaa lisäksi ylikorjaaminen. Paula Holmila pohtii kolumnissaan, mitä yksittäinen arkkitehti voi tehdä tilanteen muuttamiseksi.
Purkaminen on kiihtynyt huolestuttavalla tavalla, vaikka esimerkiksi Tampereen yliopiston tutkimushanke vuodelta 2021 osoitti, että purkamisen ja sen jälkeisen uudisrakentamisen päästöt ovat liian suuria ilmastonmuutoksen kannalta.
Kunnissa tehdään purkupäätöksiä liian vähillä taustatutkimuksilla eikä vaihtoehtoja purkamiselle välttämättä edes kartoiteta, käy ilmi Hämeen ely-keskuksen tapaustutkimuksesta Vaihtoehtoja purkamiselle, joka julkaistiin ympäristöministeriön verkkosivuilla huhtikuussa.
Jopa suojeltuja rakennuksia esitetään purettaviksi, kun lähtökohtana pitäisi olla, että vaalitaan, korjataan, huolletaan, säästetään koko olemassa olevaa rakennuskantaa, arkkitehtonisesti vaatimattomiakin rakennuksia.
Arkkitehdit ovat jo pitkään kiinnittäneet huomiota uuden purkuaallon vahingollisuuteen. Viime vuosina sumeilematon purkaminen on ulottunut myös uudempiin rakennuksiin, esimerkiksi 1960-luvun kirkkoihin, 1970–1990 -lukujen terveyskeskuksiin, kouluihin, jopa 1990-luvun asuinalueisiin.
Television remonttiohjelmat, rakennustarvikkeiden mainonta ja kiinteistövälittäjät ruokkivat ylikorjaamista sekä turhia, jopa virheellisiä korjauksia. Jokaisen muuton yhteydessä pitäisi muka tehdä keittiöremontti: miksi, jos olemassa oleva kalusto on ehjää tai korjattavissa?
Luodaan kuvaa, että sisäilmaongelmat ovat automaattinen purkutuomio, vaikka nekin voidaan korjata. Jos julkisivut ovat rapattuja, remonttia ehdotetaan koko julkisivulle, vaikka ongelmakohtien korjaaminen riittäisi.
Esimerkiksi Helsingin Lastenlinnan esitetyissä korjauskustannuksissa oli laskettu mukaan koko julkisivun uusiminen, mikä olisi tuhonnut rakennuksen ainutlaatuisen julkisivutaiteen ja olisi ollut kustannuksiltaan moninkertainen verrattuna paikoin korjaamiseen.
Korjaussanastokin tukee haitallista toimintaa: purkukuntoinen, elinkaarensa päässä, korjausvelka, sisäilmaongelmainen, modernisointi uuden veroiseksi ja niin edelleen.
Rakentamiseen ja korjaamiseen liittyvillä toimilla saavutetaan merkittäviä päästösäästöjä, ja osa näistä toimista on helppoja: jätetään tekemättä.
Arkkitehtien aktiivisuus ja asiantuntemus ovat tarpeen, kun esitetään vaihtoehtoja purkamiselle.
Arkkitehdit työskentelevät päivittäin ekologisen kestävyyden kysymysten parissa. Huoli purkamisesta ja rakentamisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on kokemukseni mukaan niitä harvoja asioita, joista arkkitehtikunta on lähes yksimielinen. Myös se tiedostetaan, että jos rakennusalalla ryhdytään toimenpiteisiin, vaikutus päästöihin on huomattava.
Arkkitehtien aktiivisuus ja asiantuntemus ovat tarpeen, kun esitetään vaihtoehtoja purkamiselle. Monessa taloyhtiössä juuri arkkitehdit ovat onnistuneet estämään yhtiövastikkeiden nousun puuttumalla tarpeettomiin korjauksiin, joita isännöitsijät ovat esittäneet kevyin perustein.
Yksittäinen arkkitehti voi olla aloitteellinen lähiympäristössään, antaa oikeaa tietoa todellisista korjaustarpeista sekä vaikutuksista päästöihin tai perustaa toimintaryhmän.
Tällainen on esimerkiksi parhaillaan käynnissä oleva Purkamatta paras -kampanja, jossa on laajasti mukana arkkitehtuurin parissa työskenteleviä ihmisiä ja tahoja. Purkamattaparas.fi -sivustolle kerätään tietoa purkuhankkeista, onnistuneista käyttötarkoituksien muuttamisista ja purkuvaarassa olevista rakennuksista.
Edellisen purkuaallon aikana vuonna 1982 järjestettiin protestinäyttely Suomi purkaa. Sen mainiossa esitteessä vaarassa oleviksi luetelluista rakennuksista ovat tiettävästi kaikki edelleen pystyssä. Myös Purkamatta paras -kampanjan puitteissa ollaan järjestämässä kiertonäyttelyä, jota levitetään kouluihin, kirjastoihin ja muihin näyttelytiloihin eri puolille maata. Levittämiseen voivat osallistua myös yksittäiset arkkitehdit, ja käydä vaikkapa oppilaitoksissa puhumassa rakennusalan ilmastotalkoista.
Purkaminen on saatava loppumaan. On muutettava asenteita, kasvatettava ”patinan sietoa” jatkuvan ”uutuuden” tavoittelun sijaan. Siihen tarvitaan muitakin kuin arkkitehteja, mutta arkkitehdit voivat toimia tässä aloitteentekijöinä. Heidän tietonsa ja kokemuksensa ovat tärkeitä tiedon levittämisessä ja vaihtoehtojen esittämisessä.