Kolumni: Pariisin päiväkirja

Tuntuu oudolta kävellä miljoonakaupungin kaduilla, jotka ovat tyhjentyneet ihmisistä ja autoliikenteestä. Tulin maaliskuun alussa Pariisiin, joka oli vielä tutulla tavalla eloisa, paljon kulkijoita kaduilla, ravintolat ja baarit iltaisin täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Pari viikkoa myöhemmin kaikki muuttui, kun koko Ranska rajoineen suljettiin ja määrättiin ulkonaliikkumiskielto. Vain ruokakaupat, leipomoliikkeet, apteekit ja tupakka- ja lehtikaupat ovat saaneet pitää ovensa auki. Puistotkin on lukittu.

Etätöiden ja -kokousten lomassa olen seurannut uutisvirtaa koronapandemian aiheuttamasta mullistuksesta. Tämäkin kriisi tulee lisäämään eriarvoisuutta maailmassamme, jossa rikkain prosentti ihmisistä omistaa jo enemmän kuin muut yhteensä.¹

Koronakriisi tuo esille myös asumisen eriarvoisuuden. Kun miljardit ihmiset on yhtäkkiä määrätty sulkeutumaan kotiinsa, on asunnosta tullut samalla työpaikka, koulu, kuntosali ja harrastustila. Se asettaa haasteita etenkin suurkaupunkien lapsiperheille, joista monet asuvat ahtaasti.

Kun nostan katseeni tietokoneen näytöltä, näen ikkunoista yli Pariisin kattojen. Asun ja työskentelen toukokuun loppuun asti valoisassa ja toimivassa, 35 neliömetrin kaksiossa, joka on Cité Internationale des Artsin ylimmässä, seitsemännessä kerroksessa, aivan kaupungin ytimessä. Mainio paikka sisälle sulkeutumiseen!

Avoimesta parvekkeen ovesta kuuluu vain lintujen laulua ja ratsupoliisien hevosten kavioiden kapsetta katukiviä vasten. Pariisin kadut eivät ole varmaan koskaan olleet näin hiljaisia – tuskin ainakaan pahimman ruttoepidemian aikaan 1340-luvun lopulla. Notre Damen kuolinkelloa soitettiin silloin jokaiselle vainajalle, ja niitähän riitti, kun noin kolmasosa silloisen Euroopan suurimman ja erittäin tiiviisti rakennetun kaupungin asukkaista kuoli.

Koronakriisi tuo esille myös asumisen eriarvoisuuden.

Ulkonaliikkumiskielto on koettu Ranskassa aiemmin miehityksen aikana, ja silloin se oli voimassa yöaikaan. Nyt kodistaan saa poistua asioille vain kerran vuorokaudessa, korkeintaan tunnin ajaksi ja kilometrin etäisyydelle, itse täyttämänsä lupalapun kanssa. Sovellan määräystä joustavasti ja teen tuntikausien vaelluksia pitkin keväistä Pariisia, joka arkkitehdin aistein tuntuu ehtymättömältä aarreaitalta. Nyt jos koskaan on aikaa katsella arkkitehtuuria – keskiajalta tähän päivään.

Päivien myötä olen alkanut nähdä muutakin. Joka puolella näkyy katujen vierustoilla kodittomia patjoineen ja telttoineen, osa kerjää ruokakauppojen ovilla. Keskiajan Pariisi on läsnä tälläkin tavalla, jopa samoilla kaduilla. Uutisvideoista näen asunnottomien telttaleirejä ja romaniperheiden jätteistä kyhäämiä hökkelikyliä lähiöiden liepeillä.

Huhtikuun puolivälissä köyhimmissä, maahanmuuttajataustaisissa lähiöissä alkaa mellakoita. Media kertoo samalla tutkimuksesta, jonka mukaan poliisit tarkastavat tummaihoisia 11,5 kertaa useammin kuin valkoihoisia.² En näe missään tummaihoisia poliiseja. Pariisin kaupunginosat ovat jakautuneet paitsi varakkuuden myös etnisen taustan ja ihonvärin mukaan. Integraatiossa on jääty pahasti puolitiehen.

Asun samassa talossa asunnottomien kanssa, sillä taiteilijakeskuksen modernistisessa, vuonna 1965 valmistuneessa päärakennuksessa on kadun puolella pylväskäytävä, jonka kivilattialla nukkuu joka yö kymmeniä kulkureita. Juttelen erään kodittoman, nelikymppisen miehen kanssa. Hän on muuttanut Pariisiin Bulgariasta 20 vuotta sitten, työskennellyt rakennuksilla perinteisiä käsityötaitoja hallitsevana kirvesmiehenä, mutta jäänyt työttömäksi. Nyt hän elää kadulla.

Nousen ruokaostosten kanssa portaita ylös asuntooni, sillä hissejä ei ole virustartunnan pelossa lupa käyttää. Astun parvekkeelle, josta voi nähdä kaupungin siluetin ja vieressä virtaavan Seinen. Kahdeksalta illalla kuuluu taas taputuksia ja kattiloiden takomista läheisiltä parvekkeilta, ja yhdeksältä
Eiffel-torni sykkii valaistuna kannustaen jatkamaan kamppailua koronaviruksen tukahduttamiseksi.

Tutkijat varoittavat koronakriisin olevan vasta alkua, sillä eläinperäisten tartuntatautien moninkertaistuminen ja yltyminen pandemioiksi on seurausta luontoalueiden hävittämisestä ja pirstomisesta, biodiversiteetin köyhtymisestä ja sitä kautta entisestään kiihtyvästä ilmaston lämpenemisestä.³

Koronakriisiä seuraava jälleenrakennus antaisi mahdollisuuden irtautua uusliberalistisesta, jatkuvaan taloudelliseen kasvuun nojaavasta kestämättömästä kehityksestä ja luoda oikeudenmukaisempaa talousjärjestelmää – ennen kuin alkaa nousta isoja kapinoita. Jos koronapandemia muuttaa pysyvästi globaaleja talousrakenteita ja kulutuskäyttäytymistä, se tarjoaa samalla tilaisuuden alkaa rakentaa planeetan, sen luonnon ja ilmaston kannalta kestävämpää ja sosiaalisesti tasa-arvoisempaa, yhteistä maailmaa – ja se olisi suunta myös arkkitehtuurille ja kaupunkisuunnittelulle.

Astun aavemaisen tyhjään metrojunaan ja suuntaan kävelylle Vincennesin puistometsään Pariisin itäpuolelle. Puissa on jo lehdet, ja kevään kukinnot ovat kauneimmillaan. Tuntuu kuin olisi tullut taianomaiseen paratiisiin, pitkästä aikaa. Metsän siimeksessä näkyy kodittomien telttoja, ja nuotioilla valmistetaan ruokaa. Aika tuntuu pysähtyneen – tai paremmin kulkeneen oudosti jonnekin taaksepäin.

Lähteet:
¹ Raportteja eriarvoisuudesta: Oxfam.org.
² Violence flares in tense Paris suburbs as heavy-handed lockdown stirs explosive cocktail. 21.4.2020. Westminsterreport.com.
³ Josef Settele ym.: COVID-19 stimulus measures must save lives, protect livelihoods, and safeguard nature to reduce the risk of future pandemics. 27.4.2020. ipbes.net/covid19stimulus.

Harri Hautajärvi 
TkT ja SAFAn varapuheenjohtaja