Kun kirjailija Jari Järvelä opiskeli Jyväskylässä, kaupungissa puhuttiin vain Alvar Aallosta eikä lainkaan esimerkiksi Wivi Lönnistä tai Aino Aallosta, jotka myös ovat asuneet ja työskennelleet siellä. Historian valokeila kohdistuu vain harvoihin, vaikka sen varjossa elää paljon kiinnostavampia ihmisiä, Järvelä kirjoittaa.
Lähdin aikoinaan lähes silkasta päähänpistosta opiskelemaan Jyväskylään opettajaksi. Ala valikoitui baarissa tapaamani tuttavan kahden oluen välissä tapahtuneen pitchauspuheen myötä ja paikkakunta sillä perusteella, etten ollut koskaan Jyväskylässä käynyt. Myös Suomen Ateena -nimitys vetosi interrailaajan mieleeni.
Mikään niin käytännöllinen asia kuin asunnon etsiminen ei vaivannut mieltäni, kun valmistauduin hyppäämään reppu selässä junaan. Isälleni selvisi lähtöä edeltävänä päivänä, ettei minulla ollut Jyväskylässä minkäänlaista majapaikkaa etsittynä.
Isä oli metsänhoitaja, hän otti yhteyttä Jyväskylässä asuvaan kollegaansa, jolla oli viisi tytärtä. Kollega asui isossa omakotitalossa, ja vanhimmat tyttäristä olivat jo muuttaneet kotoa. Isä epäili, että talossa olisi varmaankin yhdelle hyyryläiselle muutamaksi kuukaudeksi tilaa. Jos ei muuten, niin komerossa.
Päädyin juna-asemalta keskelle toinen toistaan koristeellisempia puisia pitsihuviloita, jotka olivat täynnä torneja, kuisteja ja kaari-ikkunoita. Kontrasti kouluaikojeni betoniseen Kouvolaan oli melkomoinen. Tuleva kotini oli rakennettu samaan mäenrinteeseen, se oli pitsihuviloita vielä hulppeampi jugendkivilinna.
Seisoin etupäässä suu auki, kun Hallbergin pariskunta esitteli miljöön. Antiikin temppeliä muistuttava piharakennus paljastui vanhaksi kanalaksi. Koirankoppi ei ollut yhtään vaatimattomampi, se oli upotettu kiviseinään. Puolikuun muotoista luukkua kiersi reliefi kuin kyseessä olisi kaupunginportti.
Huvila oli ollut alun perin arkkitehti Wivi Lönnin koti. Hän oli suunnitellut ja rakennuttanut sen itselleen ja äidilleen 1900-luvun alussa temppelikanaloineen kaikkineen, kun muutti Tampereelta Jyväskylään.
Arkkitehdin talo oli ollut vuosikymmeniä metsäyhtiön omistuksessa. Yhtiö oli majoittanut siellä henkilökuntaansa. Tilaa kolmikerroksisessa talossa oli. Sain opiskelijaboksikseni alimman kerroksen huoneen, jossa arkkitehti oli nukkunut ja tehnyt töitä. Päätin tehdä Wivin kanssa sinunkaupat, kun kerran jaoimme saman huoneen, vaikka välissä reilusti yli puoli vuosisataa olikin.
Antiikin temppeliä muistuttava piharakennus paljastui vanhaksi kanalaksi.
Alimpaan kerrokseen oli oma sisäänkäynti. Ensin minun piti sujahtaa kapealta kadulta pihamaalle Wivin suunnittelemasta Omenaportista ja sitten sain kulkea kotiovelle pergolan siimeksessä. Vieressä kohosi Wivin kasvihuone.
En ollut kuullut Wivi Lönnistä mitään ennen kuin muutin hänen kotiinsa. Kiertelin paljon lähikortteleissa. Suurin osa ympäröivistä huviloista oli myös Lönnin suunnittelemia, ja kuten minulle kohta selvisi, samoin oli hänen käsialaansa muun muassa moni koulu ympäri Suomea, kuten myös Tampereen paloasema. Helsingin Ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin hän oli suunnitellut yhdessä Armas Lindgrenin kanssa, vaikka vuosikymmeniä ne nimettiin, kas kummaa, pelkästään Lindgrenin töiksi.
Kun kiipesin männikön läpi mäenrinnettä ylös yliopistolle, Seminaarinmäellä julistettiin seuraavan viiden opiskeluvuoteni aikana vain yhden arkkitehdin kunniaa: Jyväskylän oman pojan Alvar Aallon. Vasta kun muutin pois Jyväskylästä kuulin, että oli elänyt ja runsaasti luonut sellainenkin arkkitehti kuin Aino Marsio-Aalto.
Opiskeluajoista lähtien minua on vaivannut tämä vääristymä. Niin historia kuin nykyhetki on usein putkinäköistä ja puolueellista. Valokeila kohdistuu vain harvoihin, vaikka valokeilan varjossa elää paljon kiinnostavampia ihmisiä. Itse olen yrittänyt nostaa heitä tuotannossani esiin: Aino Aalto mukaan lukien.
Wivi Lönnin kodissa asuminen jätti minuun myös toisenlaisen syvän jäljen. Ymmärryksen siitä, että jokaisen meistä pitäisi saada asua elämänsä varrella monessa erilaisessa ja eri-ikäisessä rakennuksessa, edes jonkin aikaa. Jokainen talo puhuu omaa ainutlaatuista kieltään ja tarinaansa, havahduttaa asukkaansa kokemaan itsensä ja ympäristönsä aina uudella tavoin. Tämä jos mikä tekee ihmisen avarakatseiseksi, alttiiksi tuoreille näkökulmille ja ideoille.
Kirjoittaja on kirjailija, joka on kertonut romaaneissaan muun muassa Aino Aallosta.