Kolumni: Odottamattomia yhtäläisyyksiä

Kävellessäni lähiön metroaseman aulan poikki huomasin katselevani mustia, alaspäin kapenevia lahkeita, jotka olivat lyhyet siten että ihoa näkyi harkitusti ennen valkoisia jalkineita. Viehkeä vaaleatukkainen olento liikutteli lahkeita. Jatkoin kohden ostaria ja suojatiellä huomasin vierelläni kaksi mustaa alaspäin levenevää lahjetta, jotka viistivät maata eikä kenkiä juuri näkynyt. Salaperäinen tummatukkainen olento kuljetti lahkeita.

Kapenevat lyhyet ja levenevät pitkät lahkeet toivat mieleen 70-luvun. Reaaliset näyt avasivat vaivattomasti muistojen oven. Ensimmäisenä päälle hyökyy rock-musiikkia: ”Gimme, Gimme Shelter” Rolling Stones rämisee repivästi ja lujaa, heti perään King Crimsonin ”21st Century Schizoid Man”… ou-jee. Sitten saavuttamattomia hiuksia, kasvoja… Koulu on vääränlainen, koko yhteiskunta epäoikeudenmukainen… Karl Marxin tekstejä, lentolehtisten jakamista, poliittisia kokouksia loputtomiin… huh-huijaa.

Päästyäni opiskelemaan arkkitehtuuria ja muuttaessani suureen kaupunkiin, Tampereelle, kuvittelin irrottautuvani yhteiskunnallisesta lähetystoiminnasta eli poliittisesta touhuamisesta. Vaan ei. Ajan henki taisi ilmetä kaiken politisoitumisena, enkä kyennyt sitä pakenemaan. Marxia tietyllä tavalla johdonmukaisesti soveltaen olin päätynyt, kuten moni muukin 70-luvun opiskelija, luonnollisesti äärivasemmistoon, uusstalinistien ryhmään. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta pysyi tärkeänä ihanteena, vaikka siitähän ei käytännössä ollut kysymys ja vaikka jouduinkin kuuntelemaan kailottavia propagandalauluja yhä uudelleen ja uudelleen – onneksi omat ääni­levyt odottivat uskollisesti kämpillä.

Ennen ostarin ulko-ovea muistojen virta katkesi, kun ajatukset alkoivat etsiä yhtäläisyyksiä nykyhetken ja 70-luvun kulttuuri-ilmapiirin välillä, siis muitakin yhtäläisyyksiä kuin ne inspiroivat lahkeet.

Lähdin etenemään housunlahkeiden muotojen luoman atmosfäärin varassa tai huumaamana. Mieleen tuli heti Mtv3:n ”tulossa”-ruutujen kulmikas grafiikka, jossa on leveät kirjaimet ja vain isot kirjaimet sekä räikeät värit. Se vaikuttaa jotenkin 70-lukulaiselta. Sitten pönäkkä sana ”politiikka” tunkee mieleen ja työntää grafiikat sivuun.

Politiikka on tullut takaisin. Halu vaikuttaa aktiivisesti ja poliittisesti on tekemässä paluuta. Etenkin ilmastonmuutos on vaikuttanut asenteisiin. Opiskelijat ja nuoret haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mikä tarkoittaa politiikan muuttumista kiinnostavaksi pitkän hiljaiselon jälkeen. Vaikuttaa siltä, että uusi sukupolvi haluaa pelastaa tulevaisuutensa ilmastonmuutoksen uhkaavalta tuholta. Myös globalisaation ajan tuottama monikulttuurisuuden ideologia on nostanut esiin poliittiset linjakysymykset. Pitää ottaa kantaa.

70-luvulla nuoren sivistyneistön ja myös arkkitehtien keskuudessa vallitsi aika vahva vasemmistolaisuus. Väri oli punainen. Nyt poliittisuuden väri on vaihtunut vihreäksi. Vaikuttaa itsestään selvältä, että nuoret arkkitehdit kannattavat ny­kyään vihreiden politiikkaa.

Politiikka kytkeytyy kaupunkisuunnitteluun suoraan ja vahvasti. Jos on kiinnostunut kaupunkisuunnittelusta, joutuu väistämättä tekemisiin politiikan kanssa. Ja päinvastoin: vaaleilla valitut poliitikot joutuvat linjaamaan päätöksillään, miten kaupunkia halutaan kehittää.

Kaupunkisuunnittelu on tällä hetkellä nousussa. Tämä korkeasuhdanne yhdistää nykyhetkeä ja 70-lukua. Globaalissa maailmassa kaupungit kilpailevat pääomista, osaavista ihmisistä ynnä muusta. Kaupunkiympäristön kehittäminen on osa kaupunkipolitiikkaa ja profiloitumista kilpailussa muiden kaupunkien kanssa. Etenkin yhteisöllisyys, kaikille yhteiset tilat ovat nousseet uusin tavoin esiin.

Vasemmistolaisuuden hengessä 70-luvulla puhuttiin demokraattisesta arkkitehtuurista.

70-luvulla kaupunkisuunnittelu laajeni valtavasti ja sen rooli vahvistui. Silloin ei puhuttu julkisista tiloista, vaan rakennettiin ruutukaavalähiöitä, joihin maaltamuuttajat asutettiin Suomen kaupungistuessa nopeasti.

Poliittisista ohjelmista tai ideologioista ei löydy mitään suoraa tietä itse arkkitehtuuriin. Poliittinen päätöksenteko muokkaa suunnittelun reunaehtoja, mutta arkkitehtuuri jää pohjimmiltaan arkkitehtien ratkaistavaksi – tästä huolehtiminen on itse asiassa arkkitehtien eettinen velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan.

Siksi arkkitehtuurikilpailut ovat tärkeä instituutio. Se ylläpitää innovaatiota ja mahdollistaa uudistumisen. Tosin 70-luvun vasemmistolaisperusteluissa kilpailuja pidettiin kyseenalaisina, koska niissä meni paljon työtä hukkaan, ja sen työmäärän olisi voinut käyttää yhteiskunnallisesti paljon hyödyllisemmin.

70-luvulla arkkitehtuurin hallitseva muototeema oli harmaa, betoninen ruutuelementti ilman variaatioita. Sitä käytettiin tasa-arvoisesti ja suurina sarjoina kaikissa kaupungeissa. Toisaalta vasemmistolaisuuden hengessä puhuttiin demokraattisesta arkkitehtuurista, siitä, kuinka arkkitehtuuria piti tehdä kansalle, suurten joukkojen elämää parantamaan eikä vain kansakunnan eliitin iloksi. Piti pyrkiä demokraattisuuteen ja hylätä arkkitehtien edustama elitismi.

Bussissa ostoskassin kanssa. Ajatukset jatkavat vielä kulkuaan 1970/2020-vertailussa. Demokraattinen – äh, unohdin talouspaperin – arkkitehtuuri tavoitteli arjen estetiikkaa, tosin epäselväksi jäi, mitä se on. Sen sijaan tarkasti muotoiltiin, mitä se ei ole.

Alvar Aallon myöhäiskauden merkittävä työ, Finlandia-talo (1971), näyttäytyi aikalaiskritiikille pröystäilevänä kerskarakennuksena. Se edusti epädemokraattisuutta ja elitismiä. Arjen estetiikka ei siinä toteutunut. Finlandia-talon takaa häämöttää upea kirjastotalo Oodi (Ala-arkkitehdit, 2019). Julkisuudessa suuresti juhlittu upea talo ei saanut vastaanottaa Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoa viime syksynä. Vaikuttaa siltä, että arjen estetiikka tekee paluuta.

Jorma Mukala