Arkkitehtuurissa kestävyys mielletään usein materiaalien kestävyyden ja ajallisen pysyvyyden ihanteen kautta. Vähintään yhtä tärkeää olisi pohtia myös esteettisen kestävyyden ulottuvuuksia, kirjoittaa dosentti Sanna Lehtinen.
Kuuden vuoden ajan pyysin kurssillani Aalto-yliopistossa kaikkia kolmannen vuoden kandiopiskelijoita kirjoittamaan esseen aiheesta ”Millaisen esteettisen jäljen haluan jättää maailmaan”. Tarkoitus oli ilmaista alustavia ajatuksia omasta tulevasta työstä ja sen laajemmasta merkityksestä yhteiskunnassa ja materiaalisessa ympäristössämme.
Arkkitehtiopiskelijoiden pohdinnoissa korostuivat etenkin alkuaikoina toive jättää jälkeensä tunnistettavia rakennuksia ja oma nimi ihmisten mieliin niiden kautta. Mitä pitempään kurssia opetin, sitä enemmän kirjoituksissa korostui pohdinta koko jäljen mielekkyydestä: tarvitseeko sitä jättää lainkaan tai miten oma jälki maailmassa voi parhaimmillaan olla hyvin hienovarainen.
Tuon kuuden vuoden aikana ympäristöarvot ja kestävyysajattelu tekivät läpimurron opetuksessa, ja tämä näkyi opiskelijoiden ajatuksissa.
KESTÄVYYS ja ekologisuus mielletään usein materiaalien kestävyyden ja ajallisen pysyvyyden ihanteen kautta: kestävyys näyttäytyy tällöin vastavoimana nopeasti vaihtuville ja ekologisesti kuormittaville trendeille. Arkkitehtuurin kohdalla vähintään yhtä tärkeää on pohtia kestävyysmurrosten aikaansaamia perustavampia muutoksia siinä, mitä pidämme kauniina, merkityksellisenä tai muulla tavoin esteettisesti arvostettavana.
Esteettisesti kestävää voi olla mahdollisimman pitkäikäinen, niin sanottu klassikkorakennus, mutta esteettinen kestävyys viittaa yhä useammin myös joustavuuteen ja muokattavuuteen, siihen että työn alla olevan tilan tulevia merkityksiä ei pyritä lyömään lukkoon etukäteen. Esimerkiksi kiertotalousarkkitehtuuriin liittyy valtava esteettinen potentiaali: hallittu niukkuus mahdollistaa syvään juurtuneiden kauneuskäsitysten testaamisen. Toisaalta myös korjausrakentamisen uudet näköalat luovat uusia tapoja jättää esteettinen jälki vastuullisesti.
Rakennettu ympäristö on harvoin, jos koskaan, pelkästään esteettisesti miellyttävä. Kauneusarvojen subjektiivisesta yleisluonteesta seuraa kompromissien kanssa eläminen: se mitä minä pidän kauniina, voi olla toiselle hirvitys ja toisin päin. Erilaisten näkemysten suvaitseminen on osa ihmiselämää ja yhteiskunnassa toimimista.
Esteettinen monimuotoisuus onkin käsite, jota nykytutkimuksessa käytetään kuvaamaan erilaisten makujen ja mieltymysten kirjoa. Moniarvoisessakin yhteiskunnassa on toki enemmistömielipiteitä, mutta erilaisten esteettisten yhteisöjen huomioiminen kertoo myös yhteiskunnan sivistyksen ja suvaitsevaisuuden tilasta.
Kiertotalousarkkitehtuuriin liittyy valtava esteettinen potentiaali.
TÄMÄN hetken kiistojakin tärkeämpiä ovat ne toiminnan tavat ja arvot, jotka kantavat merkitystä pitkälle tulevaisuuteen. Kestävyystutkimus korostaa systeemistä muutosta ja yhä kompleksisemmaksi käyvän toimintaympäristön ymmärtämistä. Tämä tarkoittaa usein sen sisäistämistä, että voimme hallita vain pientä osaa prosessista, jonka vaikkapa uuden rakennuksen rakentamisen myötä laitamme liikkeelle.
Ylisukupolvinen estetiikka on tuore tutkimusalue, joka seuraa tulevia ihmissukupolvia koskevien esteettisten päätösten tekemisen prosesseja ja muutosta kauneuskäsityksissä. Vaikka arkkitehdin työhön on aina kuulunut vuosikymmeniä eteenpäin ennakoimista, emme voi tietää täydellä varmuudella, mitä asioita vielä syntymättömät sukupolvet tulevat pitämään esteettisesti merkittävinä.
Mitä lähempänä suunnittelutyössä ollaan arkisia ilmiöitä, sitä enemmän esteettisiinkin arvoihin vaikuttavat yhteisön muut arvot. Ekologiset arvot ovat tästä ajankohtaisin esimerkki, mutta samaan tapaan ympäristön havaittavat ominaisuudet kertovat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden asteesta.
Visuaalis-aistimelliset ärsykkeet ovat merkkejä siitä, millaisia ja miten monenlaisia elämäntyylejä rakennettu ympäristö kannattelee.
Kirjoittaja on ympäristö- ja kaupunkiestetiikan tutkijatohtori Aalto-yliopistossa ja estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa.