Kolumni: Mitä on laadukas kritiikki?

Kaksikymmentä vuotta sitten kohtaloni ratkaisi kysymys laadukkaasta kritiikistä. Tiedotusopin pääsy­kokeissa epäonnistuin tehtävässä, jossa yhdestä pääsykoekirjasta tulikin kirjoittaa kritiikki. Ei kriittistä substanssia, kolme pistettä kymmenestä. Jäin ensimmäiselle varasijalle, enkä pyrkinyt toiste. Minusta tuli arkkitehti.

Päädyin siis alalle, jossa kritiikillä on suuri merkitys opiskelussa, laadun varmistuksessa ja ammatissa kehittymisessä. Moni ammattikunnassamme harjoittaa institutionaalista kritiikkiä rakennusvalvonnoissa, suunnittelun ohjauksessa, kaupunkikuvatyöryhmissä ja opetustehtävissä. Osa kilpailujärjestelmänkin hienoutta Suomessa on se, että kaikista kilpailu­ehdotuksista kirjoitetaan kritiikit.

Urani aikana olen katsonut arkkitehtuurikritiikkiä ainakin opiskelijan, opettajan, kirjoittavan kriitikon, arkkitehtuurikilpailuun osallistuvan, tuomarin, suunnittelijan, tutkijan ja arkkitehtitoimistoyrittäjän rooleista. Kritiikin antamista tai vastaanottamista minulle on varsinaisesti opetettu ehkä kahdella lauseella.

Käsitys laadukkaasta kritiikistä on kuitenkin ammattikunnassamme melko yhtenäinen. Vastikään tontinluovutuskilpailun palkintojenjaossa ajattelin, että olisin itse voinut kirjoittaa ehdotuksista lähes samoin sanoin kuin tuomarit. Kritiikin traditio taitaakin siirtyä ammatissamme samaan tapaan kuin muukin ammattitaito: suoria ohjeita yleensä vältetään ja tieto omaksutaan käytännön harjoituksessa, kollegoilta oppimalla ja itse kokeilemalla.

Laadukas kritiikki innostaa tekemään paremmin.

Mutta jospa silti yrittäisin neuvoa suoraan. Mitä laadukkaaseen kritiikkiin kuuluu?

Kritiikissä tärkeää on substanssi. Oleelliset kehityskohteet täytyy uskaltaa nostaa selkeästi esiin.

Pelkkä kriittisyys ei kuitenkaan riitä. Netti on pullollaan kriittistä substanssia, jota ei yleensä luonnehdita laadukkaaksi kritiikiksi. Vuorovaikutuskouluttajan mukaan mieltä kuohuttavaan asiaan ei koskaan kannata reagoida heti ja päästää ”liskoaivojen” puolustusreaktiota hallitsemaan käytöstä. Somessa kuitenkin reagoidaan heti. Esimerkiksi Sofi Oksanen on maininnut sananvapauden suuriksi uhkiksi netti­aggression ja vihapuheen.

Sanomisen rohkeuden lisäksi tarvitaan siis sananvastuuta. Laatukriitikko asemoi itsensä aina vallankäyttäjäksi, ei koskaan altavastaajaksi – virkavuosista ja tilin saldosta riippumatta. Vallankäyttäjä ei olekaan niin helposti törkeä.

Varsinkin opetustyössä sanojan asenne on tärkeä. Jooga­salilla olen huomannut, että yksi opettaja saa minut aina yrittämään erityisen puhdasta harjoitusta. ”Meillä tosi notkeillahan on usein kehitettävää juuri lihasvoimassa”, hän sanoo hyväntuulisesti hymyillen ja naputtaa vatsaani. Tulee selväksi, että vatsalihaksissa ei voima riitä, mutta positiivisen kautta. Ei se ole tyhjä klisee. Laadukas kritiikki innostaa tekemään paremmin.

Viranomaisten kritiikin näen suunnittelijan selkänojana, jota ilman olisi varsin toivotonta vaalia laatua.

Kritiikin lajit tietysti poikkeavat toisistaan paljonkin. Sekä arkkitehtuurissa että kritiikissä kaikki hyvä lähtee kuitenkin aina kontekstin tuntemisesta.

Jos alue tai aihepiiri ei ole entuudestaan tuttu, laadukas kritiikki vaatii perehtymistä ja aikaa. Tämä on vaikea vaatimus. Niin opettaja kuin kaupunkikuvatyöryhmän jäsenkin saa suunnitelmat usein nähdäkseen samalla hetkellä, kun arvio
pitäisi pystyä antamaan.

Jos tekee kirjallista kritiikkiä, tarpeeksi hyvän perehtymisen miniminä pidän sitä, että kohteessa käydään. Tämäkään ei kuvan ja netin aikana ole itsestään selvää.

Viranomaisten kritiikin näen suunnittelijan selkänojana, jota ilman olisi varsin toivotonta vaalia laatua. Mielipide-eroja voi toki olla, mutta selkänoja ei saa pettää.

Viranomaiskritiikissä tärkeää on myös sen oikea-aikaisuus. Rakennusvalvonnat ohjaavatkin nykyisin varsin kiitettävästi ennakkoon. Kaupunkikuvakäsittelyjä sen sijaan ehdottaisin otettaviksi mukaan jo kaavavaiheeseenkin. Jos kaavaan merkitään esimerkiksi paikkaan sopimattoman paljon rakennus­oikeutta, ei sille enää myöhemmissä vaiheissa voi mitään.

Yleensä toimivin kritiikki on suullista. En edes yrittäisi ohjata opiskelijaa sihteerin välityksellä kirjallisesti. Kuitenkin kaupunkikuvatyöryhmissä usein tehdään juuri näin, vaikka kyse on oikeasti toteutettavista rakennuksista. Arkkitehdit olisivat kritiikkitradition takia hyvin valmiita ottamaan vastaan myös suullista palautetta. Keskustelukulttuurikin saattaisi kehittyä. Pöytäkirjassa keskustelun voisi vetää johdonmukaisesti yhteen.

Parhaimmillaan kritiikki on kutsu jatkokeskusteluun.

Viime aikoina olen pohtinut myös journalismikriittisyyden tarpeellisuutta. Klikkien kalastelun aikakaudella sen ratkaisevan, 20 vuotta vanhan pääsykoekirjan opit ovat erittäin ajankohtaisia.

Kirjassa TV-uutisista, hyvää iltaa professori Veikko Pietilä nimittäin opetti konnotaation ja denotaation eroa. Denotaatio tarkoittaa sitä, mitä sanat pinnallisella tasolla tarkoittavat, konnotaatio taas oheismerkityksiä ja asenteita, joita kirjoittaja teksteihin lataa.

Esimerkiksi kun Kuhmon väestön pysyvyydestä kertova juttu (HS 7.8.2019) alkaa sanoin ”Lämpötila kohoaa hädin tuskin kymmeneen asteeseen, vaikka on heinäkuun viimeinen päivä”, eikä vaikka sanoin ”Kuhmolaiselle puuarkkitehtuurille satelee palkintoja”, se on toimittajan valinta.

Valpasta, kriittistä mieltä vaaditaan aina myös viestin vastaanottajalta. Parhaimmillaan kritiikki on kutsu jatkokeskusteluun.

Riikka Kuittinen