Kolumni: Mietteitä Tampereen arkkitehtikoulutuksen merkkivuodelta

Olin muutama päivä ennen koronarajoituksia juhlimassa Tampereen 50-vuotiasta arkkitehtikiltaa. Näin jälkeenpäin tuntuu, että olimme kuin Titanicin tanssilattialla konsanaan. Tiettävästi kukaan noin 500 juhlavieraasta ei sairastunut, joten ”jäävuoreen” ei onneksi törmätty.

Pohdin juhlapuheessani vuoden teemaa yhteisöllisyyttä. Sitä on vaalittu koulussa alusta alkaen, ja se voi uskoakseni hyvin edelleen. Mutkaton vuorovaikutus opiskelijoiden ja henkilöstön kesken ja ennakkoluuloton uteliaisuus yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan tuottavat tulosta.

Arkkitehtikoulutus käynnistyi Tampereella syksyllä 1969. Maaliskuun juhlinnan kohde TamArk perustettiin seuraavana keväänä korkeakoulun johdon vastaanhangoittelusta piittaamatta. Vastustuksen syynä oli pyrkimys liittää arkkitehtuuriopetus rakennusinsinöörikoulutuksen kylkeen. Opiskelijat kävivät ensimmäisten professoreidensa Erkki Helamaan ja Helmer Stenrosin tukena raivokasta taistelua arkkitehtiosaston itsenäisyydestä, viroista ja toimintarahoista. Se oli avainkokemus osaston yhteisöllisyyden synnyssä.

Osasto ei silti käpertynyt sisäänpäin. Oman korkeakoulun lisäksi kumppanuutta rakennettiin Tampereen yliopistoon. Aluetieteen laitoksen kanssa toteutettiin yhteisiä harjoitustöitä, joissa yliopiston pohdiskelevan tutkimusorientaation ja ratkaisulähtöisen arkkitehtisuunnittelutradion välillä joskus kipinöi. Tutkimukseenkin ulottunut yhteistyö säteili myös opetuksen sisältöön ja kannusti opiskelijoita laajentamaan ammattikuvaansa yliopisto-opiskelulla.

Hervantaan muutto oli esillä jo 70-luvun alkuvuosina. Opiskelijat vastustivat ”kaukokampusta” ja esittivät, että Tammerkosken kupeessa sijaitsevasta lakkautetusta Verkatehtaasta olisi tehty korkeakoulun keskustakampus. Niin ei sitten käynyt. Verkatehdas purettiin, ja nyt sen paikalla on hotelli, kauppakeskus ja asuintaloja.

Arkkitehtiosasto onnistui insinööriosastoista poiketen sinnittelemään keskustassa 90-luvun puolelle asti. On kiinnostavaa, että Oulussa yliopisto suunnittelee paluuta keskustaan tulevaisuuden vetovoimansa varmistamiseksi. Aalto-yliopistossa toiminnot on keskitetty Otaniemen metroaseman tuntumaan. Tampereellakin joudutaan pohtimaan yliopisto­fuusion tultua, riittääkö uusi ratikka kuromaan yhteen Hervannan ja Tullin kampukset.

Verkatehdas on hyvä esimerkki alkuvuosien opiskelijoiden yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Se kanavoitui Tammerkosken teollisuusmiljöön ja joidenkin muiden merkkirakennusten suojelukiistoihin, mutta laajeni pian kaupungin rakennusliikemyötäisen kaavoituspolitiikan laajempaankin arvosteluun. Arkkitehtiopiskelijoiden aktiivisuus ärsytti kaupungin johtoa ja johti moneksi vuodeksi jäätäviin suhteisiin osaston ja kaupungin välillä. Nykyään yhteistyö on ymmärtääkseni tiivistä ja monipuolista, ja hyvä niin.

Omat opiskeluvuoteni ajoittuivat 70-luvulle. On ollut hienoa huomata, että koulu on osannut päivittää osaamistaan vuosikymmenestä toiseen ja saavuttanut vankan ja samalla omaleimaisen aseman Suomen arkkitehtikoulujen joukossa.

Muutos on ollut Tampereellakin valtava. Opintojen sisältöä on myllerretty. Koulu on kasvanut ja kansainvälistynyt. Korkeakoulusta tuli yliopisto ja osastoihin perustuva hallintomalli päättyi. Uudet opiskelijasukupolvet ovat mukauttaneet yhteisöllisyyttään uuteen aikaan Hervannan kampuksella, ja kumppanuuksia rakennetaan siellä laitosrajojen yli. Uusin vaihe on yliopistofuusio, jossa TTY:stä ja TY:stä leivottiin yhteinen säätiöyliopisto.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, millaista olisi olla arkkitehtiopiskelijana nyt.

Opiskelijayhteisöön kuulumisen ohella yliopistouudistus kuulostaa kiinnostavalta mahdollisuudelta. Se on tuonut opintotarjottimelle periaatteessa kaiken sen, mitä monet meistä 70-luvulla tavoittelivat: mahdollisuuden opiskella monitieteisesti ja moniammatillisesti ja sitä kautta ottaa haltuun ammattikuvan muutkin ulottuvuudet kuin rakennusten tai yhdyskuntien suunnittelun fyysisenä ja toiminnallisena haasteena. Opintopisterajat taitavat tosin rajata tosiasiallisia mahdollisuuksia.

Ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden hätätila ei ole vain luontokysymys vaan merkittävä fyysisen suunnitteluun vaikuttava muuttuja.

Myös menossa oleva yhteiskunnallinen murros kiehtoo. Miten arkkitehtikoulutuksen tuottamalla osaamisella kyetään vastaamaan nyt käsillä oleviin ja näköpiirissä siintäviin yhteiskunnallisiin ja ympäristöllisiin haasteisiin, joissa neuvottomuus puskee pintaan silloinkin, kun halutaan uskotella tietävää?

Tämä näkyy erityisesti ilmastokysymyksissä. Ilmaston ja luonnon monimuotoisuuden hätätila ei ole vain luontokysymys vaan merkittävä fyysisen suunnitteluun vaikuttava muuttuja. Viimeistään koronakuukaudet ovat tehneet näkyväksi, miten tärkeää on turvata yhdyskuntien sopeutumiskyky ennakoimattomissa, yllättävissä muutostilanteissa.

Myös aluerakenteen polarisaatio, kaupungistuminen, asuntokysymykset, kiinteistökehittämisen ja -omistamisen kansainvälistyminen ja vaikkapa sosiaalinen eriarvoistuminen ovat arkkitehtienkin työpöydillä, vaikka niiden merkitystä ja vaikutuksia omaan työhön ei aina tunnisteta. Toivottavasti nämäkin haasteet näkyvät entistä vahvemmin arkkitehtikoulutuksen sisällöissä.

Pääministeri Paavo Lipponen kiteytti 90-luvun puolivälissä ensimmäisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tavoitteet: ”Käyttökelpoista, kestävää, kaunista. Näistä arvoista arkkitehtuuri luo kulttuuria. Rakennetusta ympäristöstä nähdään, mitä yhteiskunnassa on eri aikoina arvostettu. Tämän päivän arvot näkyvät myös huomenna. Juuri siksi arkkitehtuuri on niin tärkeää ja mielenkiintoista.”

Kiteytys sopii myös tähän hetkeen.

Matti Vatilo
arkkitehti SAFA