Kolumni: Kaksi Lapinlahtea ja demokratia

Demokratia ei kuulu vain vaaleihin ja kansan edustajille. Vapaassa yhteiskunnassa sitä toteutetaan joka päivä. Eikä kaupunki kehity vain bisneksen ja pääoman avulla. Se kasvaa myös itseorganisoituvasta kansalaistoiminnasta, jossa löydetään kiinnostavia paikkoja, luodaan yhdessä ideoita ja muotoillaan niistä parempaa ympäristöä. Oikeus kaupunkiin ja paikalliseen elämäntapaan tarkoittaa myös oikeutta muokata niitä.

Pohjois-Savon Lapinlahdella 34 salametsästäjää tappoi eläimiä omine lupineen. Rautatie ja muu sivistys oli saatu kunnaille jo aikapäiviä sitten, mutta silti Matti ampui ja Maija pysyi vaiti. Oman kollektiivisen käden oikeus ohitti eläinten eksistentiaalisen oikeuden. Jos jotain tehdään salaa, se ei voi olla demokraattista, vaikka kuinka pitkiä paikallisia perinteitä noudatettaisiin ja yhteisön etua ajettaisiin.

Helsingin Lapinlahteen juurtunutta yhteisöä on syytetty tilan valtaamisesta omalle porukalle ohi koko kaupungille yhteisen intressin, jota valtuusto ja hallinto edustavat. Ei ole vaikea huomata, että pitkäjänteinen toiminta on lujasti kiinnittynyt paikan henkeen ja kehkeytynyt yleishyödylliseksi ja historian luontevaksi jatkeeksi. Vaikeaa on sen sijaan sulkea lapinlahtelaisten yhteisö ja vaateet ulos demokraattisen kaupunkikehittämisen kehyksestä. Siksi Lapinlahti-yhteisön bisnesvoimin perustama säätiö esityksineen on otettava vakavasti.

Mutta miten edustuksellista demokratiaa toteuttava kaupunginhallinto voi jakaa oikeuksia joillekuille innokkaille – eikö se ole epistä kaikille muille? Näin kysytään esimerkiksi silloin, kun ei anneta kaupungin kaapista sähköä kaupunkitapahtumiin, ja vedotaan demokratiaan tasapuolisuutena.

Silloin voi arvioida, onko kulloinenkin kansalaistoiminta avointa, inklusiivista ja itseään korjaavaa. Saako jokainen halukas tulla mukaan ilman syrjintää, ja hallitaanko toimintaa demokraattisin pelisäännöin, mahdollisista haitoista ja häiriöistä huolehtien. Sitoutuvathan toimijat varmasti ihmisoikeuksiin, oikeusvaltioon ja yleisesti jaettuihin tosiasioihin, joita tiedepohjaisen asiantuntijuuden instituutiot edustavat?

Entä mikä on kaupunkisuunnittelun oma erityinen demokratiatehtävä? Kaupunkisuunnittelu on ollut eturintamassa rakentamassa osallistavampaa hallintoa; onhan maankäyttö- ja rakennuslaki taannut kansalaisille osallistumismahdollisuudet koko 2000-luvun ajan. Kaavoittajat ovat päässeet harjoittamaan tunteenhallintaa asukasilloissa, vaikka asukkailta se ei aina onnistukaan.

Siihenhän demokratian uhista puhuminen ajatukset ensimmäiseksi vie eli kärjistyneeseen ”keskustelu”kulttuuriin etenkin sosiaalisessa mediassa, sen tukemaan populistiseen politiikkaan ja lopulta oikeusvaltion rakenteiden kestävyyteen. Niiden kaikkien taustalla väijyy sosioekonominen polarisaatio kiihtyvine segregaatioineen.

Kaupunkisuunnittelu on ollut eturintamassa rakentamassa osallistavampaa hallintoa.

Pitäisikö siis kaupunkisuunnittelun kunnianhimon tasoa nostaa eli pelastaa itse demokratia, ja mitä sellainen voisi tarkoittaa? Ainakin siihen kuuluu kaikille avoin julkinen tila. Sellainen, jossa ihmiset kohtaavat tuntemattomia silmästä silmään, vaikka eivät puhuisi toisilleen. Se on kaupunki, jota lopulta kaupunkisuunnittelulla tavoitellaan, eikä asuntojen ripottelu maisemaan erilaisilla variaatioilla.

Suomessa kaupunkipolitiikka on ollut ja tuppaa yhä olemaan asuntopolitiikan osa, eikä toisinpäin. Siksi segregaatiotakin hoidellaan asuntoja purkamalla ja rakentamalla eikä kuumentamalla urbaania sulatusuunia asuintalojen välissä.

Näinä aikoina julkisten tilojen pitäisi pystyä kesyttämään sosiaalisen median voimauttamat kiivailijat katsomaan toisiaan kanssaihmisinä, ei vihollisina. Jotenkin tässä ajassa jopa suoraviivainen rasistinen huutelu kadulla tuntuu raikkaalta verrattuna mukaläpällä tehtyyn nimittelyyn tai näköisargumentoivaan myrkyttelyyn somessa. Ei riitä, että julkiset tilat ovat kaikille avoimia. Pitää tarjota suojapaikkoja niille, joita nimitellään ja myrkytetään. Miten tehdä tarpeeksi väljää tilaa kaikkien tulla ja kuitenkin tiukkaa tilaa tarjoamaan suojaa? Tuskin ilman repertuaaria erilaisia julkisia tiloja, jotka tarjoavat tai ainakin kestävät monenlaista toimijuutta.

Kirjoittaja on kaupunkisosiologian dosentti ja tutkinut kaupunkilaisten toimintamahdollisuuksia julkisissa tiloissa.

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 2/24.