Kaunis rakennus on kestävämpi, koska sen elinkaari on pidempi: kauniista ympäristöstä halutaan pitää huolta. Siksi arkkitehtienkin pitäisi puhua kauneudesta eikä jättää keskustelua someaktiivien, ekonomistien ja tosi-tv-ohjelmien varaan.
Arkkitehtuurin estetiikan pohtiminen oli eurooppalaisen ajattelun perinteessä pitkään olennainen kysymys – siihen ovat tarttuneet esimerkiksi Immanuel Kant, J. W. Goethe, John Ruskin ja monet muut ajattelijat. Toisaalla intialainen vaastu shastra -arkkitehtuurioppi ja kiinalainen feng shui ohjeistivat käytännönläheisesti, miten luodaan esteettistä harmoniaa rakennettuun ympäristöön.
Mutta missä ovat nykyajan kauneuskeskustelijat? Toki laadukasta keskustelua käydään tämän ja Arkkitehti-sisarlehden sivuilla, mutta tuo dialogi harvoin yltää laajempaan julkisuuteen. Julkisessa keskustelussa ammattikuntamme edustajat korostavat muita tärkeitä arvoja, kuten asumisen laatua ja ekologista kestävyyttä.
Ehkä puhevaje johtuu siitä, että arkkitehdit kokevat rakennuksen estetiikan kokonaisvaltaisesti: tilallisuuden, kokemuksellisuuden, tunnelman ja ilmapiirin. Tämä eroaa monesti suuren yleisön näkökannoista, joissa kauneus usein liitetään rakennuksen julkisivun ulkonäköön tai detaljeihin.
Julkisen keskustelun puutteessa piilee kuitenkin vaara. Jos me arkkitehdit emme kykene keskustelemaan kauneudesta ymmärrettävästi suuren yleisön kanssa, keskustelutilan täyttävät muut tahot. Näitä ovat Suomessa esimerkiksi tosi-tv-ohjelmat, ekonomistit sekä someaktivistit, jotka omien intressiensä ajamisen sivutuotteena viestivät, mitä on kaunis arkkitehtuuri.
Otammeko me ammattilaiset tosissamme ihmisiä, jotka eivät näe arkkitehtuuria samoin kuin me?
Tosi-tv-ohjelmissa ”kauneus” tulee ilmi remonteista uutuuttaan hohtavina pintamateriaaleina. Ekonomistit nostavat esille, että korkein myyntihinta on rakennuksilla, jotka edustavat halutuinta tyyliä. Kauneutta mitataan rahalla, ei hyvällä suunnittelulla. Someaktiivit taas korostavat nostalgisia arvoja. Heidän puheensa taustalla piilee kaipuu kauniimpaan ympäristöön, mutta otammeko me ammattilaiset tosissamme ihmisiä, jotka eivät näe arkkitehtuuria samoin kuin me?
Kauneuspuheelle on usein kaksi vasta-argumenttia. Toisen mukaan kauneus on subjektiivinen käsite, josta on sen vuoksi turha puhua, toisen mukaan kauneuspuhe on epäolennaista muiden aiheiden rinnalla.
Yksilön kauneuskäsitys on toki subjektiivinen, mutta se ei ole syntynyt tyhjiössä. Siihen vaikuttaa niin ihmisen biologia kuin ympäröivä yhteiskuntakin. Näitä aiheita tutkitaan aktiivisesti neuroestetiikan ja kulttuurintutkimuksen puolella.
Opinnäytetyössäni tutkin katseenseurantamenetelmällä, miten ihmiset katsovat julkisivuja ja mitä he pitivät niissä kauniina. Kävi ilmi, että kauniimmaksi julkisivuksi valittiin 94 prosentissa tapauksista symmetrinen julkisivu. Kultaisen leikkauksen mukaan sommiteltuja moderneja julkisivuja katsottiin pidempään ja niitä pidettiin kauniimpina kuin muilla mittasuhteilla sommiteltuja julkisivuja. Pelkkä ero julkisivun elementtien sommittelussa teki julkisivusta mitattavasti pidempään katsottavan ja koetusti kauniimman.
Kauneuspuhe ei ole myöskään epäolennaista, jos tarkastelemme rakentamista laajemmasta vinkkelistä. Meidän pitäisi rakentaa vähemmän ja huolehtia enemmän jo olemassa olevista rakennuksista. Samalla tiedämme, että kauniista ympäristöistä halutaan pitää huolta: niitä halutaan mieluummin kunnostaa kuin korvata uudella. Kaunis rakennus on kestävämpi, koska sen elinkaari on pidempi. Siksikin kauneus on olennaista.
Meidän arkkitehtien tulee ottaa kauneus jälleen vakavasti. Uskaltaa keskustella siitä, päivittää tutkittua tietoa ja kuunnella muita. Kauneus parantaa rakennettua ympäristöä monella mittarilla ja on tärkeä itseisarvo. Jos me emme pidä kauneuden lippua korkealla, kuka sitten?
Kirjoittaja on arkkitehti ja tekoälykouluttaja.