Kolumni: Hallitusohjelman sisältö herättää huolta – Vähähiilisyydestä lipsuminen voi kasvattaa kustannuksia tulevaisuudessa

Kun uusi hallitusohjelma ”Vahvaa ja välittävää Suomea” juhannuksen alla 2023 julkistettiin, ei jäänyt epäselväksi, mihin Petteri Orpon hallitus ohjelmallaan tähtää. Kirjaukset alueidenkäytön ohjauksesta ja rakentamisesta olivat selkeitä – ja osin edellisen vaalikauden saavutuksia muuttavia.

Maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistuksen kariutuminen alkuvuonna 2022 tarkoitti, että lähes vuosisadan kestänyt traditio kaavoituksen ja rakentamisen yhteisestä laista mureni. Uusi rakentamislaki hyväksyttiin edellisen vaalikauden toiseksi viimeisessä eduskunnan täysistunnossa, silloisen opposition esittäessä lain hylkäämistä.

Kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen valta vaihtui, mikä sinänsä ei ollut yllätys. Sellaisena voi sen sijaan pitää uuden hallitusohjelman yksityiskohtaisuutta.

Monen erillisen, alueidenkäytön suunnittelua ja rakentamisen ohjausta ynnä muuta koskevan lain kanssa pystyy kyllä toimimaan. Enemmän huolta aiheuttaa hallitusohjelman sisältö.

Orpon hallitus on kerta toisensa jälkeen ilmaissut toteuttavansa hallitus­ohjelmaa juuri niin kuin se on kirjoitettu. Toistaiseksi näin on pitkälti tapahtunutkin. Jopa siinä määrin, että lainvalmisteluun olennaisesti kuuluvaa vaikutusten arviointia ja yksityiskohtaisia perusteluja on ääritapauksessa kuitattu hallitusohjelman kirjauksilla. Oikeuskansleri on tähän joutunut puuttumaan.

Ilmastotavoitteista tinkiminen osana rakentamislain niin sanottua korjaus­sarjaa on linjassa hallitusohjelman kanssa. Asiantuntijoiden varoitukset myöhemmin eteen tulevista, mittaluokkaa paljon suuremmista kustannuksista, jos ja kun vähähiilisyydestä ja nettonollapäästöisyydestä rakentamisessa ja liikenteessä lipsutaan, eivät tunnu häiritsevän. Luontokadon uhan voi poliittisilla päätöksillä siirtää hamaan tulevaisuuteen.

Lainvalmisteluun olennaisesti kuuluvaa vaikutusten arviointia ja yksityiskohtaisia perusteluja on ääritapauksissa kuitattu hallitusohjelman kirjauksilla.

KUN maankäyttö- ja rakennuslaki tuli vuonna 2000 voimaan, oli sen suuria uudistuksia luopuminen kuntien velvollisuudesta alistaa yleis- ja asemakaavat valtion viranomaisten vahvistettavaksi. Valtion valvovaa roolia korvattiin tehostamalla suunnitteluprosessin avoimuutta ja vuorovaikutteisuutta.

Kuntien laatimien kaavojen riittävän laatutason arvioitiin toteutuvan kuntalaisia ja järjestöjä kuulemalla sekä valitus­oikeuden kautta. Lukuisten lain muutosten kautta kunnan rooli alueidenkäytön suunnittelussa on entisestään vahvistunut ja valtion vastaavasti kutistunut.

Rakentamislaki ja siihen esitetyt muutokset jatkavat kuntien roolin korostamista. Kaavoituksen ajantasaisuus saa entistä suurempaa merkitystä. Ovatko kunnat sitten entistä valmiimpia ottamaan lisääntyvää kaavoitusvastuuta? Suurin osa kunnista kuuluu väestöltään taantuviin. Voimavarojen lisääminen tuskin onnistuu muissa kuin kasvavissa kunnissa.

Lainsäätäjän eräänä vastauksena on maanomistajan aseman vahvistaminen. Esimerkiksi loppusyksystä lausunnolle luvattuun uuteen alueidenkäyttö­lakiin tulisi kirjattavaksi maanomistajalle aloite­oikeus yleis- ja asemakaavalle. Kunnalle säädettäisiin lyhyehkö määräaika antaa aloitteeseen ratkaisu.

Maanomistus kuuluu eurooppalaisessa oikeuskulttuurissa keskeisen omaisuudensuojan piiriin. Toisaalta yhtä lailla keskeistä on itsehallinnollisen kunnan oikeus sovittaa alueiden käytön suunnittelun keinoin eri suuntiin meneviä intressejä yhdyskunnan kokonaisetua täyttämään.

Kansanvaltaisessa järjestelmässä päätösvalta kuuluu – ja sen pitääkin kuulua – demokraattisesti valituille päättäjille. Yksittäisen maanomistajan perustellut oikeudet joutuvat toisinaan väistymään yhdyskunnan yleisen kehittämisen ja ympäristövastuun tieltä. Niistä maksettavien kompensaatioiden tulee olla oikeudenmukaisia, mutta ei spekulatiivisia, kuten parhaillaan uudistettavan lunastuslain myötä saattaa tapahtua.

Eurooppalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu myös mahdollisuus tulla kuulluksi ja riitauttaa päätökset. Rakentamislain muutosesitys esittää valitus­oikeuksiin rajoituksia. Rajoitukset ulottuisivat sekä viranomaistahoon että yhteisöihin. Varsinkin yhteisöjen valitusoikeuden poistaminen purkamisluvista, yhdistettynä mahdollisuuteen myöntää suora purkamislupa asemakaavalla suojeltuun kunnan tai kuntaomisteisen yhtiön omistamaan rakennukseen tietyin rajoituksin, on pitkälle menevä.

Jos kaikki Orpon hallitusohjelman kirjaukset toteutuvat, on alueidenkäytön ja rakentamisen ohjaus monin tavoin nykyisestä poikkeava. Mahdollisuuksia on sekä parempaan että huonompaan.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva varatuomari, VTM, joka on työskennellyt muun muassa ympäristöministeriössä ja Helsingin kaupungin rakennusvalvonnassa.

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 5/24.