Kolumni: Ekologisuus ja muita taikasanoja
Tiivistäminen, ekologisuus, demokratia – kaupunkisuunnitteluun liittyy taikasanoja, joihin on ladattu näkymättömiä sisältöjä. Ellei niitä osaa lukea, voi tulla huijatuksi, kirjoittaa Kaarin Taipale.
Tiivistämisestä tuli kaupunkisuunnittelun taikasana sen jälkeen, kun vuonna 1989 oli julkaistu vertailu eri suurkaupunkien autoriippuvuudesta. Liikekeskustan ympärille levittyvä omakotitalomatto ja joukkoliikenteen puute aiheuttivat Houstonissa tietenkin suuremman bensankulutuksen per asukas kuin kapealle rantakaistaleelle rakennetussa Hongkongissa.
Ratkaisu ilmastonmuutoksen hillintään löytyi yksityisautoilun vähentämisestä yhdyskuntarakennetta tiivistämällä. Tämä sopi yhteen myös nousevien tonttihintojen ja sijoittajien intressien kanssa.
Tiivis ja korkea ei silti ole takuuvarma kestävän kaupungin kriteeri, saati että muutama sinne tänne ripoteltu, korkean rakentamisen kieltä osaamaton torni tekisi Helsingistä Manhattanin. Moni näyttää silti niin uskovan. Onko kyse enemmänkin mielikuvista?
Ekologia on Wikipedian mukaan ”biologian monitieteinen haara, jossa tarkastellaan eliöiden ja eliölajien vuorovaikutusta toistensa sekä niitä ympäröivän elottoman ympäristön kanssa.” Mitä sitten on ekologinen rakentaminen? Kannattaisi tarkentaa, mistä kulloinkin on kyse: esimerkiksi rakennusmateriaalien tuotannon hiilidioksidipäästöistä tai rakennuksen käytön aikaisesta energiankulutuksesta ja uusiutuvan energian osuudesta.
Arkkitehtiuutisten edellisen numeron artikkeli ”Lähtökohtaisesti kaikki mitä teemme on rikollista” meni asian ytimeen. ”Ekologinen” ja ”kestävä” muuttuvat viherpesuaineeksi. Puhekielessä kestävyys tarkoittaa pelkkää ekologisuutta, jolla viitataan vain ilmastonmuutoksen torjuntaan. Sen uskotaan ratkeavan tekemällä puutaloilta näyttäviä rakennuksia – mielikuvia.
Helsinkiläiset päättäjät riemuitsivat, että Mellunmäessä saa purkaa kokonaisia kortteleita tiiviimmän rakentamisen tieltä. Uudisrakentamista markkinoidaan ekologisena, mutta ensin tuhotaan resursseja, jotka on korvattava uusilla. Jo pelkän hiilineutraaliustavoitteen näkökulmasta tämä on järjetöntä. Purkamisen kynnys on aivan liian matala.
Uudisrakentamista markkinoidaan ekologisena, mutta ensin tuhotaan resursseja, jotka on korvattava uusilla.
Lacaton & Vassal -toimistolla on hyvä periaate: säilytetään käyttökelpoiset osat ja täydennetään uudella. Heiltä pyydettiin joskus ehdotus pikkukaupungin aukion elävöittämiseksi. Arkkitehdit tutkivat paikkaa ja esittivät suunnitelman: Ei tehdä mitään.
Demokratia ja asukkaiden kuuleminen kuuluvat asiaan. Mutta kenen ääni lopulta kuuluu – usein ei edes äänekkäimpien. Entä lasten ääni, äitien ja isien vai autoilijoiden? Kiinteistösijoittajien ja maanomistajien ääni? Metsäteollisuuden vai biodiversiteetin, ilmakehän, järvien, jokien ja merien ääni? Historian kuiskaus?
Huomautin eräästä kaavasta, että päätöksenteossa oli ohitettu asiantuntijoiden esitys. Vastaukseksi sain, että demokratia voitti. Voittiko? Riittääkö sattumanvaraisen, taitavasti lobatun poliittisen enemmistön ääni demokratiaksi? Onko pakko hyväksyä, että asiantuntijoiden ääni on vain yksi monista demokratian sekakuorossa?
Demokratia on kriisissä kaikilla tasoilla kaikkialla maailmassa. Ilman sananvapautta, korruptiovapautta ja avoimia päätöksentekoprosesseja ei ole demokratiaa. Mutta valistuneet päätökset edellyttävät lujaa tietopohjaa. Sitä eivät takaa lobbaus, vastakkainasettelua ajava some-inttäminen eikä Facebook-ryhmien trollaus.
Ollaan paljon vartijoina.
Kirjoittaja on arkkitehti, tekniikan tohtori ja vapaa kaupunkitutkija.