Kolumni: Arkkitehtuuripolitiikka kurkottaa 2030-luvulle
Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 1/21.
Politiikkaa tehdään ajassa, arkkitehtuuripolitiikkaakin. Siitä näkökulmasta on kiinnostavaa verrata apoli 2020 -työryhmän vastikään julkistettua Kohti kestävää arkkitehtuuria -raporttia edeltäjäänsä, ensimmäiseen kansalliseen arkkitehtuuripoliittiseen ohjelmaan, jonka Lipposen hallitus hyväksyi vuonna 1998.
Uusi ohjelmaehdotus pärjää tässä vertailussa vallan hyvin. Vaikka osa asioista on samoja, niihin on saatu tuoreita näkökulmia ja lisää syvyyttä. Myös ajankohta on edellistä ohjelmaa otollisempi. Hyvän yhteistyön tavoittelu rakennusalan toimijoiden kesken on vahvistunut. Kaupungistumisen myötä kaavoitus nähdään entistä enemmän kuntien strategisen kehittämisen välineenä, jossa hyvä ympäristö ja arkkitehtuuri on yksi menestystekijöistä. Kulttuuriympäristön merkitys muun muassa matkailun kannalta tunnistetaan, toisin kuin ennen.
Kummankin ohjelman valmistelu on osunut yhteiskunnan taitekohtaan. Ensimmäinen apoli ajoittui 1990-luvun syvästä lamasta toipumiseen ja Suomen valintaan olla osa Euroopan integraatiota. Nyt ohjelmaa kehystää huoli globaalista ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen ylikulutuksesta, mutta myös näkymä uuden teknologian huikeista mahdollisuuksista. Taitekohta koskee myös lainsäädäntöä. 1990-luvun loppu vuosina valmisteltiin uutta maankäyttö- ja rakennuslakia, ja yllättäen niin tehdään nytkin.
Ohjelmaa kehystää huoli globaalista ilmastonmuutoksesta ja luonnonvarojen ylikulutuksesta, mutta myös näkymä uuden teknologian huikeista mahdollisuuksista.
Vaikka moni asia on nyt toisin kuin parikymmentä vuotta sitten, arkkitehtuuripolitiikan kova ydin pysyy. Vitruviuksen määritelmä arkkitehtuurin kolmesta päämäärästä – kestävyys, käyttökelpoisuus ja kauneus – oli ensimmäisen ohjelman majakka, ja ne tunnistetaan myös apoli 2020:ssä. Kummassakin ohjelmassa määritelmälle on haettu ajankohtaisia painotuksia.
Ensimmäisessä apolissa kestävyyden suhteen korostettiin ekologista kestävyyttä – nyt käsitteeseen on sisällytetty arkkitehtoninen kestävyys. Käyttökelpoisuutta tulkittiin 20 vuotta sitten toimivuuden kautta – nyt korostetaan joustavuutta ja erilaisten elämäntapojen huomioon ottamista. Kauneus rinnastettiin aiemmin viihtyisyyteen – apoli 2020:n tulkinta korostaa estetiikan lisäksi psykologista kokemuksellisuutta ja hyvinvointivaikutusta.
Kirjoitin vuoden 1997 Arkkitehtiuutisiin arkkitehtuuripoliittisen ohjelman tarkoituksesta. ”Ohjelmassa luodaan peruslinjauksia rakennettua ympäristöä koskevaan päätöksentekoon ja rakentamiseen sekä julkisen vallan vastuuseen edellytysten luojana. Se pyrkii myös herättämään kansalaisten innostusta ja taitoa oman elinympäristönsä kehittämiseen.”
Viestini oli, että arkkitehtuuripolitiikka ei ole arkkitehtien puhetta itselleen eikä ammattikuntapolitiikkaa. Tavoitteena on oltava arkkitehtuurin mahdollisuuksien näkyväksi tekeminen yhteiskunta- ja kulttuuripolitiikassa, rakennettua ympäristöä koskevassa päätöksenteossa ja kansalaisosallisuuden kohteena.
Apoli 2020:ssä tässä on pääosin onnistuttu. Erityisesti viidestä kokonaisuudesta koostuvassa visiossa ja vuoden 2035 tavoitetilan kuvauksissa toimenpiteitä pohjustetaan yhteiskuntalähtöisesti megatrendit tunnistaen ja arkkitehtuurin laajaa kulttuurista merkitystä alleviivaten.
Toimenpiteissä määrää ja kirjoa on ehkä liikaakin, ja ammattikuntapolitiikkaakin olen joissakin tunnistavinani. Mukaan on mahtunut sekä isoja systeemiseen muutokseen tähtääviä että myös vaikuttavuudeltaan pieniä ja kapea-alaisia ehdotuksia. Tämä varmaankin on tulosta sinänsä ansiokkaasta osallistavasta valmistelutavasta, mutta ehkä lausuntokierroksen jälkeen on hyvä tavoitella tiiviimpää ja yhteismitallisempaa kirjoittamista, konkretiaa unohtamatta.
Ensimmäiseen arkkitehtuuripoliittiseen ohjelmaan verrattuna erityisesti ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuutta koskevat kunnianhimoiset toimenpide-ehdotukset olisivat toteutuessaan tiikerinloikka eteenpäin ja linkittyvät niin kansallisiin kuin EU-tasoisiin tavoitteisiin. Myös kiertotalouden merkitys on tunnistettu. Ensimmäisessä ohjelmassa nämä olivat vielä esillä lähinnä sivulauseissa, eivätkä aina niissäkään.
Yhdenvertaisuus ja osallisuus -kokonaisuuden toimenpide-ehdotukset monipuolistaisivat kansalaisten osallistumismahdollisuuksia. Yhteistiloja koskevia ideoita on jo ehditty nälviä someviisastelussa, mutta niissäkin kysymys on merkittävästä avauksesta koronan jälkeiseen työkulttuuriin ja yhteisöllisyyteen. Samaan kokonaisuuteen liittyvä ehdotus aluearkkitehtitoiminnan elvyttämisestä kannattaa myös noteerata. Vastaava tavoite sisältyi jo ensimmäiseen apoliin.
Muissakin osioissa on yhtymäkohtia ensimmäiseen ohjelmaan, kuten valtion kiinteistöomaisuuden hyvän hoidon korostaminen, rakennusperinnön vaaliminen, kansainvälistyminen, arkkitehtuurin tunnetuksi tekeminen ja rakennetun ympäristön tutkimuksen vahvistaminen. Hyvä, että näissäkin on löydetty ajankohtaisia näkökulmia.
Suomi tuli arkkitehtuuripolitiikkaan takamatkalta, mutta on ollut siinä sittemmin jopa suunnannäyttäjänä sekä kansainvälisesti että paikallisia ohjelmia edistämällä. Näyttää vahvasti siltä, että tästä uudestakin apolista tulee aikanaan asiakirja, joka vie arkkitehtuurin asiaa eteenpäin niin täällä kuin maailmalla.
Erityinen kiitos tekijöille runsaasta lähdeviitteiden käytöstä. Ne ovat hyvä apu lausuntovaiheessa ja sitten, kun ohjelmaa viimeistellään politiikan areenoille.
Matti Vatilo
Ensimmäistä apolia valmistelleen työryhmän jäsen ja sen seurantaryhmän vetäjä.