Kolumni: Arkkitehtuurin ajallinen mittakaava ylittää ihmiselämän

Purkukoneiden nakutus ja vääntyvän metallin kirskunta alkaa olla yhä tutumpi taustaraita Suomen kaupunkien äänimaisemassa.

Alkuvuodesta pysähdyin Kolmen sepän patsaalle, suljin silmäni ja jäin minuuteiksi kuuntelemaan, kun fossiilinen energia repi kappaleiksi Mannerheimintie 14:n toimistotaloa, arkkitehtuuriteosta, jonka aikaansaamiseksi reilut kuusikymmentä vuotta sitten käytettiin valtavat määrät energiaa, monimutkaisesti jalostettuja sedimenttejä, aikaa ja työtä.

Viimeaikaisten kirjoitus- ja tutkimusprojektien syövereissä olen pohtinut paljon arkkitehtuurin ihmiselämän ylittävää ajallista mittakaavaa. Nykyrakentamisessa materiaalikomposition olemassaolo ”rakennuksena” on nimittäin vain silmänräpäys siitä ”elinkaaresta”, johon meidän tulisi kiinnittää huomiomme.

Mannerheimintie 14:n materiaaleihin käytetty aine on vanhimmillaan lähes kaksi miljardia vuotta vanhaa eloperäistä sedimenttiä, ja rakennuksen olemassaolo jatkuu rakennusjätteenä teiden pohjissa ja maarakentamisessa vähintään miljoonien vuosien ajan, kunnes siihen käytetty materiaali palaa planeetan geologiseen kiertoon.

Samaan aikaan kun Suomesta katoaa kiihtyvään tahtiin modernia rakennusperintöä, jotkin arkkitehtuurimonumentit viis veisaavat ajan kulumisesta. Pohjanmaan noin kolmekymmentä jätinkirkkoa lähes viidentuhannen vuoden takaa ovat aikansa wau-arkkitehtuuria ja Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia ihmisen rakentamia luomuksia – globaalisti ainutlaatuisia. Monikymmenmetristen kivistä ladottujen suorakulmaisten rakennelmien käyttötarkoitusta ei tiedetä.

Rakennusperintö ymmärretään arkkitehtuurin historiankirjoituksessa yhä hyvin ihmiskeskeisestä perspektiivistä.

Lentokentällä istuessani tai Helsingin Kala­sataman torni­taloja katsellessani en voi olla ajattelematta, että näiden kolossien ja maisemanmuokkauksen jäänteet voivat olla tuleville sivilisaatioille aivan yhtä mystisiä kuin jätinkirkot meille. Tuhansien vuosien aikaperspektiivi hävittää väkisinkin niin paljon tietoa yhteiskuntien elämänmuodoista, että jäljelle jääneet materiaaliset fragmentit muuttuvat valistuneiden arvausten ja olemattomiin vihjeisiin pohjautuvan ongelmanratkaisun työkentäksi.

Kun jotain on säilynyt hyvin kaukaa, tulee väistämättä pohtineeksi ihmisen vimmattua tarvetta – ja oikeutta – tuhota omaa ja melko uutta omaisuuttaan, myös rakennuksia. Muiden omaisuuden tuhoamisen rangaistavuus samaan aikaan, kun omaa omaisuuttaan voi tietyin reunaehdoin tuhota suhteellisen vapaasti, on kulttuurissamme melko ainutlaatuinen piirre ja liittyy ennen kaikkea länsimaiseen yksityisomaisuuden käsitteeseen ja oikeuskulttuuriin.

On kiehtovaa pohtia, miten paljon modernin ja fossiilisen arkkitehtuurin läpimurtoa selittää se samaan aikaan yksinkertainen ja monimutkainen seikka, että jollakin taholla voi olla yksityinen omistus­oikeus maahan ja sen kätkemiin luonnonvaroihin.

Rakennusperintö ymmärretään arkkitehtuurin historiankirjoituksessa yhä hyvin ihmiskeskeisestä perspektiivistä. Aikamittakaavojen rakennuspalik­kana on ihmiselämä: vuosituhannet, kaukainen menneisyys ja tulevaisuus, eivät ole juuri kuuluneet Suomen arkkitehtuurin historian kanonisiin yleisesityksiin ja maan arkkitehtuuriviennin ylpeyden­aiheisiin.

Kun katsoo hyvin kauas, huolet oman lajimme kohtalosta ja arkkitehtuurista tuntuvat vähäpätöisiltä. Ajattelen monesti, että luurankoni voi joskus kymmenien miljoonien vuosien päästä, sedimentoiduttuaan valtamerten pohjaan kalkkikiveksi ja muututtuaan kovan paineen alla marmoriksi, päätyä kauan vaalitun ja jääkausien tieltä turvaan siirretyn Finlandia-talon seinään.

Kirjoittaja on Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessori, jonka kirja Arkkitehtuurin vuosituhannet – Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun julkaistaan kesäkuussa.

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/24.