Venäläisen imperialismin nostaessa jälleen päätään on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten se on aiemmin vaikuttanut rakennettuun ympäristöömme, kirjoittaa arkkitehtuurin historian tutkija Markus Lähteenmäki.
Ranskalaisen arkkitehtuurihistorioitsija Jean-Louis Cohenin tapaturmainen poismeno elokuun alussa oli menetys koko arkkitehtuurin kansainväliselle kentälle, mutta myös henkilökohtainen järkytys itselleni. Cohen toimi väitöskirjani ohjaajana, ja kesäkuussa hän piti viimeiseksi jääneen keynote-esityksensä Kansalliskirjaston kupolisalissa Helsingissä, järjestämäni ”States in Between: Architecture and Empire in East Europe and Northeast Eurasia” -konferenssin päätösluentona.
Luennossaan Cohen kävi läpi imperiumien, kolonialismin ja arkkitehtuurin monimuotoista historiaa Casablancasta Harkovaan ja Pariisista Moskovaan. Hänen yhtaikaa henkilökohtaisen ja ensyklopedisen esityksensä sanoma oli, että historian suurten kehityslinjojen ymmärtämiseksi on välttämätöntä katsoa yksioikoisia historioita laajemmalle. Samalla Cohen painotti, että ympäröivän maailman muuttuessa meidän on jatkuvasti uudelleenarvioitava niitä valtarakenteita, jotka maiden, alueiden sekä yhteiskunnan ja arkkitehtuurin välisissä suhteissa vaikuttavat, ja vastaavasti suhteutettava tutkimuskysymyksemme ja -kontekstimme. Tästä oli kyse myös koko konferenssissa.
Venäjän helmikuussa 2022 aloittama täysimittainen hyökkäyssota Ukrainassa on myllännyt merkittävästi Suomen ja koko Euroopan, varsinkin sen itäisten osien, politiikkaa ja valtioiden suhtautumista omiin naapureihinsa. Venäläinen imperialismi ei olekaan kuollut, se on vain muuttanut muotoaan taas kerran. Mutta miten tämä vaikuttaa siihen, miten näemme rakennetun ympäristömme ja sen historian?
Konferenssiin osallistui tutkijoita lähes kahdestakymmenestä maasta, ja esityksissä käsiteltiin laajalla kirjolla keskusvaltojen vallankäyttöä ja pienten kansojen vastarintaa sekä arkkitehtuurin monia rooleja tällaisissa prosesseissa. Suomalainen historiankirjoitus on käsitellyt näitä aiheita jo vuosikymmeniä, sillä voimakas naapuri on ollut täällä aina itsestäänselvyys. Sen vaikutukset arkkitehtuuriimme on kuitenkin nähty usein mustavalkoisina tai jätetty huomiotta. Aivan kuten maamme rajat, myös rakennettu ympäristömme on muotoutunut suurvaltojen ristipaineessa, ja konferenssin sisältö näytti, että myös vertailukohtia sille löytyy näiden valtarakenteiden muilta rajoilta, kuten Georgiasta, Ukrainasta tai Puolasta. Tämän tulisikin olla tutkimuksen lähtökohta, ei jälkihuomio.
Tästä näkökulmasta Helsingin uudelleenrakentaminen 1800-luvun alkupuolella rinnastuu pikemminkin Moskovan, Varsovan ja Kiovan jälleenrakentamiseen kuin Tukholman tai Berliinin samanaikaiseen kehitykseen. Se sitoutuu yhtä lailla osaksi Venäjän keisarien kolonisaatiopolitiikkaa kuin yleiseurooppalaista valistusajattelua ja sen arkkitehtonisia ilmentymiä.
Aivan kuten maamme rajat, myös rakennettu ympäristömme on muotoutunut suurvaltojen ristipaineessa.
Tällaisia uudenlaisia näkökulmia avasimme valokuvataiteilija Dan Dubowitzin ja muusikko-arkkitehti Tuomas Toivosen kanssa konferenssin avajaisiin toteuttamamme tilallisen esityksen muodossa. Kansallisarkiston pohjakerroksen näyttelytilaan levittäytynyt installaatio luotasi Helsingin saariston sotilaallista rakennusperintöä herättääkseen keskustelua näiden paikkojen merkityksistä menneisyydessä ja nykyisyydessä. Suurikokoisia valokuvia ja ääntä yhdistävää installaatiota täydensivät Venäjän laivaston insinööriosaston linnoituspiirustukset sekä Carl Ludvig Engelin samanaikaiset rakennussuunnitelmat. Vaikka nämä suunnitelmat kehittyivät rinnakkain niin arkkitehtonisesti kuin maantieteellisestikin, on niitä tarkasteltu harvoin yhdessä.
Jean-Louis Cohen antama esimerkki osoittaa, että muuttuvassa maailmassa meidän pitää avoimesti uudelleenarvioida arkkitehtuurin historian ja kulttuurin suhteita, valtioiden rajojen ja tieteenalojen ylitse.
Kirjoittaja on arkkitehtuurin historian tutkija ja kuraattori Helsingin yliopistolla ja University College Londonissa.