Suomen malli, jossa puretaan pois ja kyhätään tilalle uusi, tarkoittaa samalla kulttuurin tuhoamista, sillä kulttuurissa on kyse kerroksista, jotka kasvavat edellisten päälle kuin puissa vuosirenkaat, kirjoittaa kirjailija Laura Laakso.
Kerrotaan, että suomalaiselta rakennustyömaalta katosi ruumis joskus 1970-luvun puolivälissä, ehkä elementtirakentamisen hullujen vuosien tiimellyksessä, viimeistään 1990-luvun laman aikaan. Taloissa veri ei enää kierrä eikä henki kulje, rakennukset eivät enää höngi valkosipulia nenään eikä niiden hiki haise.
Huhutaan, että rakennustyömaan kadonneella ruumiilla olisi jotain tekemistä kirjallisuuden, jollei peräti musiikki- ja elokuvateollisuudenkin littanoitumisen kanssa, kun suurten rakennusliikkeiden ja kiinteistösijoitusyhtiöiden tapaan kirja- ja suoratoistomarkkinoitakin ohjaavat omaleimaisuuden ja laadun sijaan kiimaisesti tavoitellut myyntimäärät.
Voi olla, että juttuun liittyy tekijöitä, joiden myötä hyvinvointiyhteiskuntamme on nyt uppoamassa takaisin siihen samaan suohon, josta Koskelan Jussi kuokallaan meidät sivistysmaaksi nosti. Latteassa, tylsämielisessä maassa väki ei voi hyvin, historiattomuus kukoistaa. Juuri kukaan tai mikään ei kosketa niin että tuntuu. Johtuuko kaikki siitä, että Suomessa talot eivät ole lihanvärisiä, vaan ne ovat kalmaa?
SAIN viettää viime vuonna pidemmän tovin Iberian niemimaalla, jossa kaupunkikulttuurilla on monituhatvuotinen historia ja jossa jalankulkijan sulkee syleilyynsä ajan ulotteikas koordinaatisto, aistivoimainen ihmisen mittakaava. Muutaman korttelin välein kaupunkeihin puhkeavat puistot ja plazat, katunäkymää halkoo ehkä barokkinen kirkkofasadi. Silmää hellivät kivijalkojen esteettiset detaljit, persoonalliset kolkuttimet ja hurmaavat porraskäytävät, aistit huumaa elävä, lemuava, meluava arki.
Kaikki ei takuulla ole hallitun rationaalista saati funktionaalisen selkeää ja älyllistä, eikä varmana saisi talonpito aina hygieniasta tai huolellisuudesta arvosanaksi kiitettävää. Mutta talot, kadut ja kaupungit elävät ja hengittävät, ne ovat emotionaalista verta ja kehollista lihaa.
Rakennukset saavat ikääntyä rauhassa, jolloin ne juurtuvat ja muuttuvat osaksi maiseman solulimaa. Kulttuuristaan ylpeässä sivistysvaltiossa ihminen humahtaa ajan kerroksiin kuin tuhatlehtitorttuun, jossa päällekkäin käyvät leikki ja lysti, hurma ja räyhä sekä vuosisatainen elämän vimma.
Historiaa ei ole, jos ajan jäljet pestään aina pois teknologis-taloudellisesti tehokkaimmalla mahdollisella puhdistusaineella.
SUOMESSA älykello käy nopeammin kuin muisti. Lakkaamaton turbulentti muutoksen tila näivettää elämysaistin, eikä suhde paikkaan ehdi syventyä. Meillä eilisen nimikyltit ja lempiannokset, lattiamateriaalit ja rakennustyylit joutavat romukoppaan, siinä missä Lissabonin funikulaarien ja kahvila A Brasileiran pysyvyyteen voi luottaa.
Suomen malli, jossa puretaan pois ja kyhätään tilalle sileä ja uusi, tarkoittaa siten samalla kulttuurin tuhoamista, sillä kulttuurissa on kyse kerroksista, jotka kasvavat edellisten päälle kuin puissa vuosirenkaat. Historiaa ei ole, jos ajan jäljet pestään aina pois teknologis-taloudellisesti tehokkaimmalla mahdollisella puhdistusaineella. Syvällistä ymmärrystä maailmasta ei synny, mikäli talo ei hengitä ulos ja sisään, vaan on siilin piikeillä eristetty umpio.
Ehkä antikarnevalistinen ja puritaani Suomi voisi vähän höllätä hiihtopipoa ja antaa talojensa kasvaa rauhassa. Villiintyä, saada vähän kuhmuja, nähdä ympärillä elämää ja sen värejä.
Ei sitä tiedä, vaikka ruumis rakennustyömaalla vielä heräisi henkiin ja talo tulisi lihaksi, hörähtäisi itselleen, ties vaikka oppisi meille puhumaan.
Kirjoittaja on kirjailija, joka on opiskellut myös arkkitehtuuria, ja jolla on tekeillä romaani lähiölapsuudesta 1970–1980 -luvun modulaarisella hiekkalaatikolla.