Tampereen arkkitehtuuriopas ei tarjoa yllätyksiä suomalaisen arkkitehtuurin historiaa tunteville, mutta sopii hyvin kaupunkimatkailijan taskuun.
Arkkitehtuurituristille vauhdikkaasti kasvava Tampere on tämän hetken kiinnostavimpia kotimaisia matkakohteita. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Tampereen arkkitehtuuriopas onkin tervetullut lisä sinne suuntaavan matkailijan varustukseen, sillä aiemmin on täytynyt turvautua Jorma Mukalan yli kaksikymmentä vuotta sitten kirjoittamaan Tampereen arkkitehtuuria -oppaaseen.
Tällä kertaa Mukalan työparina on ollut Alvar Aalto -museon entinen johtaja Markku Lahti, joka menehtyi hieman ennen teoksen ilmestymistä. Kirjoja vertaillessa syntyy vaikutelma, että Tampereen arkkitehtuurin kova ydin on kirkastunut tekijöille prosessin aikana. Kohteiden lukumäärä on karsittu alle puoleen, ja tuloksena on johdonmukainen sarja Tampereen arkkitehtuurin merkkiteoksia. Kompakti formaatti on erittäin käyttökelpoinen kaupunkimatkailun kannalta: kirja mahtuu kätevästi takin taskuun, ja kohteet löytyvät helposti sisäkannen kartasta.
Tiukalla rajauksella on myös kääntöpuolensa. Nautin itse ”unohdettujen mestariteosten” bongaamisesta arkkitehtuurioppaista, ja tässä suhteessa kirja tuottaa lievän pettymyksen – suomalaisen arkkitehtuurin historiaa tuntevalle lukijalle kohteet ovat entuudestaan kovin tuttuja. Kirjaa selaillessa alan mielessäni väitellä valinnoista tekijöiden kanssa: millä perusteella pois on jätetty esimerkiksi keskussairaala (Erkki Helamaa, Veijo Martikainen 1962), uintikeskus (Pekka Helin, Tuomo Siitonen 1980) ja poliisikoulu (Pekka Salminen 1992)? Joudunko sittenkin pakkaamaan Mukalan vanhan oppaan varmuuden vuoksi mukaan Tampereen matkoille?
ARKKITEHTUURIOPPAIDEN perusongelma on niiden nopea vanheneminen. Vaikka Tampereelle rakennetaan paljon uutta, uskon tämän oppaan säilyvän ajankohtaisena vielä vuosia, sillä mukana on myös rakenteilla ja suunnitteilla olevia projekteja, kuten Tammelan jalkapallostadion (JKMM) ja Sara Hildénin taidemuseo ( Janne Hovi).
Esipuheessa Lahti ja Mukala selittävät, että arkkitehtuuri merkitsee heille ennen kaikkea rakennuksia. Kaupunkisuunnittelua opas ei juuri käsittele, mutta esittelyteksteissä rakennusten rooli kaupunkimaisemassa kiteytetään napakasti muutamalla lauseella. Kirjassa analysoidaan lisäksi kolme kaupunkitilaa, jotka tekijöiden mielestä tekevät Tampereen keskustasta erityisen: Tammerkosken teollisuusmaisema, Hämeenkadun kaupallinen akseli ja monumentaalirakennusten Keskustori. Jään miettimään, saavuttaako parhaillaan rakentuva ratapiha-alue joskus vastaavan aseman.
Kirja herättää pohtimaan tamperelaisen arkkitehtuurin olemusta myös yleisemmin. Uudemman historian osalta valikoimassa painottuvat arkkitehtuurikilpailuihin pohjautuvat julkiset rakennukset, kuten Sampola (Timo Penttilä, Kari Virta 1962), Tampereen Työväen Teatteri (Marjatta ja Martti Jaatinen 1985) ja Sammon keskuslukio (Olli-Pekka Jokela 2005).
Kirja herättää pohtimaan tamperelaisen arkkitehtuurin olemusta myös yleisemmin.
Yhtä silmiinpistävää on korkeatasoisen asuntoarkkitehtuurin vähäisyys – jos mukaan ei lasketa kahta tuoretta hybridikompleksia, viimeisen puolen vuosisadan ajalta kirjaan on kelpuutettu vain yksi asuinrakennus, Mikko Kairan vuonna 1990 suunnittelema Terästammela! Huolestuttavan niukaksi jää myös paikallisten arkkitehtitoimistojen panos, vaikka monet keskeiset suunnittelijat ovat opiskelleet Tampereella.
Jään odottamaan vastaavia arkkitehtuurioppaita myös muista suuremmista kaupungeista. Kuka tekisi sellaisen vaikkapa Oulusta?