Kauneus on yksi klassisista hyvän arkkitehtuurin kriteereistä. Paradoksaalisesti se on nykyään varsin vältelty käsite arkkitehtien ammattipiireissä, kirjoittaa Panu Savolainen arviossaan Helena Teräväisen teoksesta Keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa.
Venustas, kauneus, on yksi Vitruviuksen kolmesta hyvän arkkitehtuurin kriteeristä. Paradoksaalisesti se on nykyään varsin vältelty käsite suunnittelevien arkkitehtien ammattipiireissä ja kielenkäytössä. Tähän vaikeaan ja perustavanlaatuiseen käsitteeseen ja kysymykseen tarttuu arkkitehti ja tekniikan tohtori Helena Teräväinen uudessa kirjassaan Keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa.
Teräväinen on tehnyt pitkän uran kaavoittajana, läänintaiteilijana, suunnittelevana arkkitehtina, tutkijana ja pedagogina. Kirjassa kuultavat läpi tämän pitkän matkan varrelta mukaan tarttuneet ajatukset ja oivallukset.
Teoksen muoto on poikkeuksellinen. Se koostuu Teräväisen johdantoartikkelista, joka on kudelma autobiografiaa ja kauneuskäsitteen historian ja estetiikan teorian taustoitusta. Kirjan pääpaino on kymmenen arkkitehdin haastattelussa, tai oikeammin sanoen Teräväisen ja heidän välisissä dialogeissaan.
Dialogimuoto on oivaltava viittaus antiikin kirjallisuuteen ja aikaan, jolloin kauneudesta uskallettiin keskustella laajasti, toisin kuin nykyään, ainakin jos on uskominen tämän teoksen antiin ja keskustelijoihin.
Keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa on tarpeellinen puheenvuorojen kokonaisuus, sillä Teräväisen johdannossa esiin tuoma kauneuden käsitteen välttely on alamme praktiikassa yleistä. Tämä käy hienosti ilmi lähes kaikista haastatteluista. Asmo Jaaksin kiteytys tuo kauneudella argumentoinnin ongelman hyvin esiin:
”Haluan ehdottomasti pitää kauneuden mukana, mutta taktikoinnista voi olla hyötyä. Esimerkiksi jossain kirjallisessa selostuksessa saatan perustella asiat jollakin muulla tavalla, se on uskottavampaa ja helpompaa.”
Kauneutta kyllä käsitellään arkkitehtuurifilosofiassa jatkuvasti, ja esimerkiksi Juhani Pallasmaalla se on ollut keskeinen teema. Tämä traditio ja keskustelu ei kuitenkaan juuri peilaudu suunnittelijoiden toimintaan ja argumentaatioon. Ei myöskään – mikä huolestuttavinta – alan akateemiseen opetukseen, kuten Aino Niskasen kanssa käytävässä dialogissa nousee hyvin esiin.
Teokseen on helppo tarttua ja se on kiinnostava ennen kaikkea siksi, että suunnittelevat arkkitehdit kertovat hyvin konkreettisesti asiasta, josta he eivät monesti uskalla puhua perustellessaan suunnitelmiaan. Useimmista keskusteluista paistaa kiinnostavasti läpi, millainen tietoteoreettinen tausta – tiedostettu tai tiedostamaton – heidän kauneuskäsitystensä taustalla piilee.
Vaatimus objektiivisuudesta lienee yksi syy sille, miksi arkkitehtien on niin vaikea puhua kauneudesta.
Kirjaa lukiessa tulee pohtineeksi yhteiskuntaa ja arkkitehtuurin alaa vaivaavaa piirrettä, jota voisi kutsua objektiivisuusfetissiksi. Johtuuko kenties alan vähäisestä epistemologian koulutuksesta, että arkkitehdit tuntuvat kaipaavan liikaa objektiivista totuutta ja karttavat keskustelua subjektiivisista tai intersubjektiivista tosiasioita, kuten juuri kauneudesta.
Toistuvasti kuulee esimerkiksi arkkitehtuurin ja kaupunkisuunittelun alan selvityksistä puhuttaessa, että niiden tulee olla ”objektiivisia”. Perustellusti voi sanoa, ettei mikään tiede tai taide ole objektiivista, vaan käsittein ja merkitysten järjestelmin konstruoitu kuva maailmastamme. Se on aina tekijänsä, kokijansa ja tulkitsijansa näköinen. Tämä ongelmallinen vaatimus objektiivisuudesta lienee myös yksi syy sille, miksi arkkitehtien on niin vaikea puhua kauneudesta.
Teräväisen johdantoartikkeli on kaunista kieltä ja soljuu vaivatta omakohtaisista kokemuksista kauneuden käsitteen historiallisiin ulottuvuuksiin. Historioitsijana jään kuitenkin kaipaamaan laajempaa ja syvällisempää taustoitusta estetiikan teoriaan ja historiaan. Nyt tämä näkökulma jää lähes pintaraapaisuksi, erityisesti käytetyn kirjallisuuden osalta, jossa toisen käden viitteet rapauttavat argumentin voimaa.
Siitä huolimatta viesti on kirkas ja selkeä: teoksen vapaamuotoinen tekstilaji antaa myös vapauksia tieteellisen esitystavan kapeahkosta käytävästä.
Siellä täällä, pitkin dialogeja, nousee esiin kysymys arkkitehtuurin ja kauneuden sanallistamisesta, etenkin Jorma Mukalan kanssa käydyssä keskustelussa. Tässä osutaan hienosti arkkitehtuurin helmasyntiin, joka on toisinaan kyvyttömyys sanoittaa tekemisiään, vaikenemisen oikeus ja ihanne. Tekijän kuolema ja kielellinen käänne eivät koskaan ulottuneet kovin voimallisesti arkkitehtuuriin.
Nyt suunta on toinen, sillä paine muuttaa arkkitehtuuri ensi sijassa huolenpidon ja korjaamisen taiteeksi ja biosfäärin huomioivaksi toiminnaksi pakottaa meitä yhä enemmän kielellisiksi toimijoiksi. Rakennamme vähemmän. Kirjoitamme, vaikutamme ja puhumme enemmän. Tässä keskustelussa toivottavasti myös kauneuden syvällisempi käsittely saa paikkansa. Siksi Teräväisen teos on hyvin toivottu ja ajankohtainen puheenvuoro, joka toivottavasti saa pian jatkoa muodossa tai toisessa.
Riippumatta siitä, uskooko kauneuden olevan jonkinlainen universaali ilmiö vai subjektiivinen uskomus (tai jotain siltä väliltä), valtaosa allekirjoittanee, että se tuskin rajautuu ihmislajin kokemusmaailmaan. Teräväinen karttaa vaikenemalla teoriat, joissa kauneuskäsitys rakentuu naturalistisista ja universaaleista lähtökohdista tai hypoteeseista muunlajisten eläinten kauneuskäsityksistä.
En voi olla ajattelematta, että Helena Teräväinen sekä teoksessa keskustelevat Asmo Jaaksi, Aino Niskanen, Rainer Mahlamäki, Kaarin Taipale, Anssi Lassila, Jussi Aittoniemi, Jorma Mukala, Matti Heikkinen, Kaisa Sippola ja Teemu Hirvilammi – sekä minä tämän arvion kirjoittajana – olemme ihmisiä, yhden lajin edustajia. Joukossamme on miljoonia muita lajeja, joihin arkkitehtuurimme vaikuttaa, ja joita se tälläkin hetkellä kiihtyvään tahtiin tuhoaa.
Olisi ollut edes hypoteesin tasolla kiinnostavaa pohtia, mitä ”meidän” taloissamme asuvat linnut ja hämähäkit – ja monet muut – saattaisivat pohtia kauneuskäsityksistämme. Yksilö, joka rakentaa eritteistään yhdessä yössä mitä upeimpia seitinohuita geometrioita. Mitä hän ajattelee meistä, jotka kaivamme rakennusmateriaalimme satojen tai tuhansien kilometrien päästä, lämmitämme yli tuhannen asteen lämpötilaan, siirrämme ja prosessoimme? Miten sellainen voi olla kaunista?
Yhteisen kielen toistaiseksi puuttuessa annettakoon tämä puute täysimääräisesti anteeksi. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille arkkitehtuurin kauneusproblematiikkaan syventymisestä kiinnostuneille. Kysymyksessä on tärkeä ja aivan liian vähän käytännön näkökulmasta käsitelty aihe.
Helena Teräväinen: Keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa. Aalto Arts Books 2021.