Kirja-arvio: Stalinin arkkitehtina tunnetun Boris Iofanin elämäkerrassa riittää dramaattisia käänteitä
Stalin’s Architect kertoo arkkitehtuurin ja vallan suhteesta, mutta ei aivan pääse päähenkilönsä nahkoihin.
Teksti: Kristo Vesikansa
Voiko arkkitehti työskennellä diktaattorille ja pitää silti kiinni taiteellisista ja eettisistä periaatteistaan? Tätä joutuvat tänäkin päivänä pohtimaan monet totalitaarisissa maissa toimivat arkkitehdit. Arkkitehtuurikriitikko Deyan Sudjicin tuore kirja Stalin’s Architect. Power and Survival in Moscow valottaa arkkitehtuurin ja vallan monimutkaista suhdetta Josif Stalinin valtakaudella uransa luoneen Boris Iofanin (1891–1976) elämäntarinan kautta.
Odessassa kasvanut ja Roomassa opiskellut Iofan palasi synnyinmaahansa vuonna 1924, kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan Aleksei Rykovin kutsusta. Muutamassa vuodessa hän nousi Neuvostoliiton arkkitehtikunnan eturiviin, apunaan erinomaiset organisointitaidot, vaikutusvaltaisia tukijoita ja tyylillinen opportunismi – arkkitehtiryhmittymien ulkopuolelle jättäytynyt Iofan hallitsi suvereenisti niin klassismin, art decon kuin funktionalismin muotokielet.
Varhainen taidonnäyte oli puolue-eliitin asuinpaikaksi Moskova-joen rannalle vuonna 1931 valmistunut jättiläiskortteli. Sen ylimmässä kerroksessa oli myös Iofanin koti hänen loppuelämänsä ajan. Nykyisin kortteli tunnetaan ennen kaikkea kirjailija Juri Trifonovin Stalinin puhdistuksia kuvaavan romaanin Talo rantakadulla (1976) tapahtumapaikkana.
Sudjicin kirjan keskiössä on joen vastarannalla sijaitseva tontti, jolle Iofan suunnitteli neljännesvuosisadan ajan monumentaalista Neuvostojen palatsia. Tuloksena oli kuitenkin vain sarja pettymyksiä ja synkkä varjo hänen maineelleen. Palatsin tarina on kerrottu monta kertaa aiemmin, mutta tarkastelemalla hanketta pääsuunnittelijan kautta Sudjic tuo siihen uusia, ajatuksia herättäviä aspekteja.
Iofan osoitti taitavaa pelisilmää hankkiessaan toimeksiannon neuvostovallan tärkeimmästä symbolirakennuksesta. Sen suunnittelusta järjestettiin 1930-luvun alussa maailmanlaajuista huomiota herättänyt nelivaiheinen arkkitehtuurikilpailu, johon kutsuttiin osanottajiksi ulkomaalaisia tähtiä Le Corbusierista alkaen. Iofanilla oli kilpailussa kyseenalainen kaksoisrooli ohjelman laatijana ja yhtenä kilpailijoista, eikä ollutkaan kovin suuri yllätys, että Stalin valitsi hänen suunnitelmansa vuonna 1933 toteutettavaksi.
Kilpailun ratkettua Iofanin oveluus kuitenkin kostautui, kun Stalin määräsi hänet tekemään yhteistyötä leningradilaisten Vladimir Štšukon ja Vladimir Hellfreichin kanssa. Nämä muokkasivat Iofanin kilpailutyön makaaberiksi jalustaksi satametriselle Leninin patsaalle. Iofan tyytyi osaansa, otti kunnian pääarkkitehdin tehtävästä ja ryhtyi ratkomaan lukemattomia käytännön ongelmia, joita liittyi 415-metrisen pilvenpiirtäjän rakentamiseen yli 20 000 hengen kongressisalin päälle, vetiselle rantatontille.
Iofan hallitsi suvereenisti niin klassismin, art decon kuin funktionalismin muotokielet.
MITÄ Iofan oikein ajatteli näistä hämmentävistä käänteistä? Siitä kirja tarjoaa vain satunnaisia välähdyksiä, sillä hän varoi paljastamasta sisimpiä tuntojaan.
Varovaisuudelle oli toki syynsä. 1930-luvun puolivälissä salainen poliisi NKVD oli lähes jokaöinen vieras Iofanin kotitalon rappukäytävissä, ja monet hänen ystävänsä, naapurinsa ja työtoverinsa päätyivät vankileireille tai teloitettaviksi. Myös Iofan joutui epäilyksenalaiseksi, kun kaksi hänen entistä alaistaan tuomittiin Stalinin salamurhan suunnittelusta. Hän selvisi julkisella anteeksipyynnöllä mutta joutui elämään jatkuvassa pelossa. Samalla hän sai nauttia lukuisista etuoikeuksista, joihin kuuluivat taloudenhoitaja, säännölliset ulkomaanmatkat ja Amerikasta tuotu avoauto.
Stalinin terrorin synkimpinä vuosina Iofan toteutti luultavasti onnistuneimman työnsä, Neuvostoliiton paviljongin vuoden 1937 maailmannäyttelyyn Pariisissa. Neuvostojen palatsin tapauksessa hänet oli painostettu tekemään rakennuksesta jättiläispatsaan jalusta, mutta nyt Iofan osoitti, että samalla konseptilla oli mahdollista luoda huomattavasti eheämpi kokonaisuus. Touché Štšuko ja Hellfreich!
Paviljongin katolla seissyt Vera Muhinan Teollisuustyöläinen ja kolhoosinainen -veistos sai tuijottaa hakaristiä kynsissään pitelevää kotkaa, jonka Albert Speer oli sijoittanut natsi-Saksan paviljongin koristukseksi.
Kahta aikansa julminta diktaattoria palvellutta arkkitehtia tekee tietysti mieli verrata keskenään. Heidän suhteensa hirmuhallitsijoihin oli kuitenkin kovin erilainen: siinä missä Speer sai toimia arkkitehdin urasta unelmoineen Adolf Hitlerin alter egona, oli Stalinin kiinnostus arkkitehtuuria kohtaan ailahtelevaa. Hänellä oli tapana puuttua mielivaltaisesti rakennushankkeiden yksityiskohtiin ja suunnittelijavalintoihin, mutta kulttuuripolitiikan suuret linjat Stalin jätti muiden huoleksi.
Neuvostoliittolainen arkkitehti Boris Iofan tunnetaan erityisesti kesken jääneestä Neuvostojen palatsi -hankkeesta. Kuva: Shchusevin arkkitehtuurimuseo
SUDJIC pitää Iofanin uran lakipisteenä vuotta 1941, jolloin hän vastaanotti Stalin-palkinnon Pariisin paviljongin suunnittelusta ja saattoi katsella työhuoneensa ikkunasta Neuvostojen palatsin teräsrungon kohoamista. Palatsin rakennustyö kuitenkin keskeytyi kesäkuussa, kun työläiset komennettiin pysäyttämään Moskovaa kohti eteneviä saksalaisia divisioonia ja rakennusta varten varatut teräspalkit hitsattiin panssariesteiksi.
Saksalaisten pommikoneiden harhauttamiseksi Iofan sai suunnitella Moskovan toreille ja puistoihin vanerisia valerakennuksia sekä historiallisten monumenttien naamiointeja. Myöhemmin hänet evakuoitiin avustajineen Sverdlovskiin, jossa Neuvostojen palatsin suunnittelu jatkui rauhassa poliittisen johdon päähänpistoilta. Suunnitelma saikin sotavuosina aiempaa pelkistetymmän muodon.
Sodan päätyttyä palatsin työmaata ei kuitenkaan avattu uudelleen, sillä Stalin oli jo menettänyt mielenkiintonsa projektia kohtaan. Iofan tuotti kaikesta huolimatta uusia, mittakaavaltaan maltillisempia versioita vuoteen 1956 saakka, jolloin Stalinin seuraajaksi noussut Nikita Hruštšov päätti tehdä palatsin perustuksista ympärivuotisen uima-altaan. Kirja ei valitettavasti kerro, miten Iofan tähän absurdiin käänteeseen suhtautui, tai kävikö hän uimalassa koskaan kylpemässä.
Stalinin uusi lempiprojekti oli kahdeksan pilvenpiirtäjän rakentaminen Moskovan keskustaa ympäröiväksi kehäksi. Iofan nimettiin itseoikeutetusti komiteaan, joka päätti tornitalojen sijaintipaikat, ja hän sai kunnian suunnitella pilvenpiirtäjistä korkeimman Moskovan yliopistolle. Viisi kuukautta myöhemmin hänet kuitenkin siirrettiin syrjään. Iofanin kohtaloksi koitui Stalinin aloittama kampanja ”juuretonta kosmopolitanismia” eli juutalaista älymystöä vastaan. Tämän jälkeen hän sai turhaan anella johtajalta uusia toimeksiantoja.
Sitkeä maine ”Stalinin arkkitehtina” piti Iiofanin sivussa myös Hruštšovin valtakauden ajan. Vasta viimeisinä vuosinaan hän sai toteuttaa Moskovaan muutaman kerrostalon ja suuren urheiluinstituutin, nyt modernismin muotokielellä.
Sudjicin kirja on dramaattisine käänteineen viihdyttävää luettavaa, mutta elämänkerran toivoisi pääsevän kunnolla päähenkilön nahkoihin. Sisintään varjellut Iofan pitää lukijan kuitenkin koko ajan käsivarren mitan päässä tyylikkäästä tweed-puvustaan.
Deyan Sudjic: Stalin’s Architect. Power and Survival in Moscow. Thames & Hudson 2022.