Kirja-arvio: Purkamisella on esteettisten lisäksi myös eettisiä ulottuvuuksia

Eettistä vai esteettistä? Englantilaisen brutalismin johtohahmot Alison ja Peter Smithson julkaisivat vuonna 1957 painavan puheenvuoron, jossa he vaativat brutalismin tulkitsemista ennen kaikkea eettisenä, yhteiskuntaa uudistavana projektina.

Smithsonien brutalismissa tunnistama eettisen ja esteettisen dikotomia on taas ajankohtainen. Erilaiset näyttelyt, teemanumerot sekä sosiaalisen median tilit juhlistavat betonin rujoa kauneutta, mutta brutalismiin olennaisesti liittyvät eettiset arvot esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta sekä julkisesta asuntotuotannosta ovat ahtaammalla kuin koskaan.

Keskustelu brutalismin eettisestä puolesta on ollut erityisesti britannialaiselle arkkitehtuurikulttuurille ominaista. Siinä missä monessa muussa Euroopan maassa jo aikaisempi modernismin läpimurto 1920- ja 30-luvuilla merkitsi uudenlaisten demokraattisten arvojen toteuttamista arkkitehtuurin keinoin, Britanniassa samanlaisia kysymyksiä alettiin kunnolla käsitellä vasta brutalismin myötä 1950-luvulla.

Brutalismin estetiikka onkin kuulunut ikonisella tavalla britannialaisen hyvinvointivaltion puolustajien kuvastoon. Käänteisesti viimeistään uusliberalismin esiinnoususta alkaen brutalismi on otettu Britanniassa esimerkiksi siitä, kun holhoava yhteiskunta menee liian pitkälle.

KESKUSTELUN tuoreinta jatkumoa ilmentävät peruskorjausikään tulleiden brutalististen rakennusten saamat purkutuomiot. Viime vuosina on puhuttanut erityisesti vuonna 1972 valmistuneen Robin Hood Gardens -asuinkompleksin kohtalo. Sen purkaminen alkoi vuonna 2017 korttelin länsiosasta ja viimeiset asunnot itäosassa tyhjenivät vuoden 2022 aikana. Smithsonien suunnittelema asuinkompleksi on varmasti tunnetuin esimerkki brutalismin eettisestä puolesta.

Mutta minkälaisista arvoista ja yhteiskunnallisista jännitteistä Robin Hood Gardensin purkamisessa on kyse? Nicholas Thoburnin viime vuoden lopulla ilmestynyt teos Brutalism as Found: Housing, Form, and Crisis at Robin Hood Gardens etsii ratkaisuja kysymykseen.

Thoburn ei ole arkkitehti vaan filosofi ja politiikantutkija. Robin Hood Gardensin purkaminen näyttäytyy kirjassa siten ensisijaisesti yhteiskunnallisena kysymyksenä. Purkaminen ilmentää nyky-Lontoon kaupunkikehittämisen suuria linjoja ja arvoja: julkisesti tuotetut asunnot ja monikulttuuriset asuinympäristöt tuomitaan ensin sekä esteettisesti että sosiaalisesti epäonnistuneiksi ja tämän jälkeen puretaan.

Tilalle rakennettavia uudishankkeita perustellaan usein sosiaalisen sekoittamisen politiikalla, mutta todellisuudessa edullisten vuokra-asuntojen määrä vähenee merkittävästi. Tämän seurauksena monet korttelissa jopa vuodesta 1972 asuneet joutuvat muuttamaan pois ja alueen alkuperäinen sosiaalinen ekologia muuttuu perustavalla tavalla.

Brutalism as Found kuitenkin eroaa merkittävästi samankaltaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä kriittisestä kaupunkitutkimuksesta. Thoburn ei nimittäin pidä arkkitehtuuria ja rakennusperinnön vaalimista asuntopoliikasta erillisenä, toisin kuin monet sinänsä tarkkanäköiset kaupunki­tutkimuksen nykyklassikot. Kysymystä etiikasta ei ole mahdollista käsitellä irrallaan estetiikasta ja toisin päin.

Thoburn lunastaakin paikkansa Smithsoneita käsittelevässä arkkitehtuurin tutkimusperinteessä tulkinnallaan, jossa brutalismin yhteiskunnallista merkitystä ei ajatella ainoastaan ­arkkitehtuurin ulkoisvaikutuksena vaan olennaisena osana Smith­sonien suunnittelufilosofiaa. Lähes kaikkia Smith­sonien tunnettuja arkkitehtuurikäsitteitä, joita kirjan eri luvut havainnollisesti avaavat (as found, charged void, streets in the sky, ­ordinaries and light), ­luonnehtii tietynlainen avoimuus ja potentiaalisuus.

Ei riitä, että muistelemme pelkästään julkisen asuntotuotannon tärkeää historiaa, on puolustettava sen asemaa myös tänään.

Nicholas Thoburn: Brutalism as Found: Housing, Form, and Crisis at Robin Hood Gardens. 2022. London: Goldsmiths Press.

BRUTALISMI, siten kuin Smithsonit sen ymmärsivät, on Thoburnin mukaan yritys muodostaa uusien materiaalien, muotojen sekä tilallisten sommitelmien kautta ehdotus siitä, miltä demokraattinen, aidosti vapaa ja avoin yhteiskunta voi näyttää.

Brutalismia ei voi kuitenkaan pitää toisen maailmansodan jälkeistä hyvinvointivaltiota suoraan ilmentävänä tyylisuuntauksena. Ne toimijuudet ja poliittinen liikkumavara, jotka nykyisin ymmärrämme osaksi hyvinvointivaltion historiaa, ovat fragmentaarisia ja saaneet ilmaisunsa pikemminkin esteettisen muodonannon kautta. Eettisyys on ennen kaikkea asenne ja herkkätunteinen suhtautumistapa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Näkökulma on tietenkin päinvastainen kuin mitä Robin Hood Gardensin betoniseen monotonisuuteen on liitetty Charles Jencksin aikalaiskritiikistä alkaen. Kritiikin mukaan monotoninen brutalismi on ääriesimerkki siitä, kun yhteiskunta ja yhdyskuntasuunnittelijat päättävät, miten ihmisten tulee elää.

Mikäli Smithsonien argumentteihin perehtyy edes pintapuolisesti, heidän arvoistaan tällaista ihmiskuvaa tai ylhäältä alas tulevaa suunnittelua ei löydy. Myös Thoburnin etnografinen tutkimus Robin Hood Gardensin asukkaiden parissa osoittaa, miten monipuolisia elämänmuotoja ja yhteisöllisyyttä asuinkompleksi on mahdollistanut.

Thoburn kritisoi myös vallitsevia rakennussuojelu- ja arvottamiskonventioita eettisen puolen unohtamisesta. Esimerkiksi unkarilais-brittiläisen, betonibrutalistisista tornitaloistaan tunnetun Ernő Goldfingerin Trellick Towerin (1972) kiistaton arkkitehtoninen arvo tunnustetaan nykyisin, mutta uusi esteettinen arvostus on samalla kiihdyttänyt asuntojen yksityistämistä ja rakennuksen sisäistä gentrifikaatiota.

Thoburnille tällaista valikoivaa suojelua edustaa myös brittiläisen V&A-museon hankkima, alkuperäisistä elementeistä ja rakennusosista koostuva Robin Hood Gardens -fragmentti, joka oli esillä vuoden 2018 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Säilytetyistä elementeistä rekonstruoidaan myöhemmin kokonainen asunto oheistiloineen ja julkisivuineen V&A:n pysyviin museokokoelmiin.

V&A:n hankinta onnistui herättämään tärkeää keskustelua sosiaalisen asuntotuotannon historiasta ja merkityksestä demokraattiselle yhteiskunnalle, mutta Thoburn muistuttaa, että V&A muun muassa kieltäytyi vuonna 2008 allekirjoittamasta Building Design -lehden vetoomusta purkamisen estämiseksi. Ei siis riitä, että muistelemme pelkästään julkisen asuntotuotannon tärkeää historiaa, on puolustettava sen asemaa myös tänään.

Brutalism as Found käsittelee hämmentävän vähän purkamiseen liittyviä ekologisia kysymyksiä. Tulevaisuudessa brutalismin purkamista on kuitenkin arvioitava estetiikan ja eettisyyden ohella erityisesti ekologisista näkökulmista. Toivottavasti Smithsonien eettinen asennoituminen suunnittelutyöhön voi antaa välineitä ja inspiraatiota myös tulevalle eettisesti, esteettisesti ja ekologisesti kestävälle arkkitehtuurille.

Kirjoittaja työskentelee yhteiskunnallisen vaikuttamisen asiantuntijana Archinfossa ja väitteli viime kesänä arkkitehtuurista politiikan tilallisena ilmentymänä.

Teokseen liittyy valokuvaaja Kois Miahinin kanssa toteutettu verkkonäyttely. Lue lisää.

Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 2/23.