Kirja-arvio: Kun suru asettui ukin taloon
Eeva Turusen romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen sukeltaa arkkitehtuurin maailmaan. Samalla se on koskettava kuvaus surusta ja etäisyydestä läheisissä ihmissuhteissa.
Teksti: Susanna Bono
Mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen? Miten surun kanssa oppii elämään? Miten kauan saa surra? Arkkitehti ja kirjailija Eeva Turusen romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen käsittelee näitä teemoja. Samalla se pohtii, mitä on etäisyys läheisissä ihmissuhteissa ja näyttää kuinka parisuhteen saa solmuun. Myös arkkitehtuuri nousee teoksessa tärkeään rooliin.
Tarinan alussa kertojan ukki on kuollut. Pitäisi valita täydellinen uurna, siivota ukin jäämistöä ja luovia kasaantuneiden töiden läpi. Samaan aikaan kriisiytynyt parisuhde vaatisi huomiota, mutta sen sijaan kertoja aloittaa kirjeenvaihdon uurnapuusepän kanssa.
Ukki oli arkkitehti, kuten kertojakin. Heidän suhteensa oli läheinen, mutta aivan kaikkea lapsenlapsi ei voinut ukille kertoa. Kuten sitä, että hänellä on naisystävä. Ukin ja lapsenlapsen välinen dialogi paljastaa lämmön ohella ukin ennakkoluuloiset, luutuneet asenteet. Kertoja ei haasta ukkia, sillä hän näkee, että etäisyys sukupolvien välillä ei ole kurottavissa umpeen.
Sivistynyt ja miellyttävä ihminen on nautinnollista luettavaa pitkälti samoista syistä kuin Turusen esikoisteos, novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). Huumori kuultaa surumielistenkin havaintojen läpi, arkiset kohtaamiset ja havainnot naurattavat, mutta samalla suru rakkaan ihmisen menettämisestä tihkuu läpi. Turusen taito on erilaisten tunneilmastojen yhteensovittamisessa sekä ihmiselämän ja ympäröivän maailman kokonaisvaltaisessa, tunnistettavassa kuvaamisessa.
Huumori kuultaa surumielistenkin havaintojen läpi.
ROMAANI jakautuu erilaisten otsakkeiden alle, esimerkiksi: Vierailu ukin luona, Puolison seurassa ja Toimistolla. Taitavasti rakennetut dialogit paljastavat paljon henkilöistä: ukin konservatiivisuuden, parisuhteen ongelmat ja arkkitehdeille tutut päänvaivat mitä erilaisimmissa projekteissa.
Läpi romaanin palataan ukin taloon sellaisena kuin se oli kertojan lapsuudessa, piipahdetaan arkkitehtitoimistolla ja työmaalla, päästään mukaan kertojan ja puolison keskusteluihin ja käydään tapaamassa ukkia hoitokodissa. Myös esikoisteoksen Neiti U seikkailee romaanissa absurdeihin ajatuskuvioihinsa sotkeutuvana U-tätinä.
Toimistolle sijoittuvat kohtaukset ovat osuvuudessaan hauskoja. Keskusteluissa puolison kanssa nousee pintaan tarkkanäköisiä havaintoja parisuhteesta. Ohipuhuminen ja väärintulkinnat osoittavat yhä kasvavan etäisyyden puolisoiden välillä.
Kertoja takertuu ukin jäämistöön. Voiko mistään luopua, kun ukki on vielä läsnä kirjoittamissaan muistilistoissa ja käyttämissään puvuissa? Turunen kuvaa satuttavan hauskasti kertojan kiintymystä ukin tuoleihin, jotka hän on puolison painostuksesta laittanut nettikirppikselle. Kun niitä tullaan noutamaan, ei kertoja millään haluaisi luovuttaa niitä. Palautusoikeuskin olisi kuulemma ikuinen. Ukin esineisiin tarrautuminen auttaa kertojaa pitämään ukkia elossa vielä hetken.
Teoksen kepeys ja hauskuus on keino selviytyä, juurtua uudelleen maailmaan, joka on kellahtanut pois totutulta paikaltaan. Ukin menettämisen aiheuttamaa kipua kuvaa koskettavasti romaanin takakanteenkin valikoitunut sitaatti: ”suunnitelmani on se, että otan käyttöön ukilta jääneen, pisaran muotoisen suolasirottimen, jonka valtamateriaali on tumma puu / sirottimessa on ukin suolaa / jatkan sen sirottamista siitä, mihin hän jäi”.