Otto-Iivari Meurman -palkittu kaupunkisuunnittelija Staffan Lodenius kaipaa keskimatalaa, keskitiivistä rakentamista. “Ei ole mitään osoitusta siitä, että asuntojen hinnat olisivat tehorakentamisen myötä tulleet alas”, Lodenius sanoo.
Arkkitehti Staffan Lodenius katselee arvioiden ympärilleen Tove Janssonin puistossa Katajanokan kupeessa. Puistoa ollaan uudistamassa, ja harkinnassa on muun muassa puistoon mahdollisesti tulevan patsaan sijoittaminen.
”Pohdin, mikä olisi sen suhde Svante Olssonin muotopuutarhaan.”
Toukokuinen aamupäivä on lämmin, ja pandemia-aikaan haastattelu sopii tehdä ulkona puistonpenkillä. Paikaksi valikoitui Tove Janssonin puisto, sillä Katajanokalla asuva Lodenius on aktiivisesti mukana alueen asukastoiminnassa ja ottaa sitä kautta kantaa myös puiston uudistamissuunnitelmiin.
Kansalaisvaikuttaminen, kaupunginosa- ja asukastoiminta on kulkenut Lodeniuksen, 73, mukana ”aina”. Jos tekee työkseen kaupunkisuunnittelua, on hyvä olla kärryillä myös siitä, mitä omassa lähiympäristössä tapahtuu.
Lodenius on toiminut Arkkitehtitoimisto A-konsulteissa yli viisikymmentä vuotta kaavoitus- ja yhdyskuntahankkeiden vetäjänä, ja palkittiin juuri ”merkittävästä elämäntyöstään yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelijana, alaa kehittäneenä tutkijana sekä kansalaisjärjestöaktiivina” Suomen Arkkitehtiliiton Otto-Iivari Meurman -palkinnolla.
Mikä yhdyskuntasuunnittelussa kiehtoo ja mitä Lodenius ajattelee kaupunkisuunnittelusta Suomessa tällä hetkellä?
Kaikki Suomen paikat
Lodenius kuvailee päätymistään arkkitehdiksi ajautumiseksi. Piirtäminen oli yksi vahvuuksista, toisaalta myös yhteiskunnalliset näkökohdat kiinnostivat. Isoisän isä, Ruotsista Suomeen 1800-luvun lopulla muuttanut Gustaf Lodenius oli arkkitehti, isoäiti Hanna Svanström taidemaalari.
”Suvun perintönä tuli kiinnostus taiteelliseen ilmaisuun.”
Lodenius suuntautui kaupunkisuunnitteluun heti arkkitehtiopintojen alusta alkaen. Kiinnostuksen syttymiseen vaikuttivat lapsuuden kokemukset monikerroksisesta ja yhteiskunnallisesti sekoittuneesta kaupunkitilasta. Lodenius asui lapsuutensa 1940–50-luvuilla Helsingissä Eiran ja Punavuoren rajalla, mikä tuolloin oli hyvin erilaista aluetta kuin nykyään.
Vieressä olivat Wärtsilän telakka ja Fazerin makeistehdas, Kaapelitehdas ja Koffin panimo. Kotikorttelista löytyi siirtomaatavarakauppa, lihakauppa ja rohdoskauppa. Alueella asui ja liikkui hyvin monentyyppistä väkeä.
”Lapsuuteeni liittyy voimakas tuoksujen muisti.”
Lodenius aloitti arkkitehtiopinnot Teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1966, jolloin koulu oli juuri siirtynyt Helsingin Hietalahdentorin laidalta Espoon Otaniemeen. Mieleen jäivät pitkät matkat vihreällä bussilla pitkin silloisen Espoon kauppalan maalaismaisemia.
Myöhemmin Lodenius on päässyt tutustumaan melkein kaikkiin Suomen kolkkiin, joko omien suunnittelutehtäviensä tai Tampereen teknillisen yliopiston tutkimushankkeiden, harjoitustöiden ja ekskursioiden kautta. Lodenius toimi yliopistossa yhdyskuntasuunnittelun professorina vuosina 1999–2013.
”Se on ollut ehkä antoisinta työssäni, tutustua paikkoihin ja kollegoihin ympäri Suomea. Arkkitehtikouluista Tampere oli minulle juuri sopiva, sillä se palveli koko Ydin-Suomea. Arkirakentaminen ja arkikaavoittaminen olivat meillä Tampereella se tärkein asia. Käytännön suunnittelutyön ja akateemisen ajattelun ja tutkimuksen yhteenkytkeminen oli hyvin pragmaattista.”
Samalla tuli opittua paljon myös suomalaisesta yhdyskuntasuunnittelusta. Lodeniuksen mukaan sille on ominaista hyvinvointiyhteiskunnan soveltaminen ihmisten fyysiseen arkiympäristöön sekä yksilön, vanhan rakennusperinnön ja luonnon tiivis vuorovaikutus.
”Niiden harmoninen tasapainottaminen on suomalaisen ja pohjoismaisen yhdyskuntasuunnittelun vahvuuksia. Ja se kyllä kestää vertailua.”
Tehokasta rakentamista
Vuonna 1968 Lodenius alkoi työskennellä Eric Adlercreutzin ja Nils-Hinrik Aschanin perustamassa Arkkitehtitoimisto A-konsultteissa, missä hän on ollut osakkaana vuodesta 1972. Kolmikon osaamisalueet olivat erilaiset, mutta heitä yhdisti näkemys asunto- ja rakennussuunnittelun sekä yhdyskuntasuunnittelun tiiviistä yhteydestä.
”Se oli avainasemassa alusta alkaen, ja on myös pysynyt. Itse olen käytännössä tehnyt kokonaan yhdyskuntasuunnittelutyötä. Toimiston pääpaino on rakennussuunnittelussa ja ennen kaikkea korjausrakentamisessa.”
Yleisesti ottaen Lodenius kokee kaupunkisuunnittelun kehittyneen viidessäkymmenessä vuodessa positiiviseen suuntaan. Kun tietoa ja osaamista kertyy, se heijastuu siihen, miten kaupunkia rakennetaan.
Tämänhetkinen kehitys kuitenkin huolestuttaa Lodeniusta.
”Kaupunkisuunnittelussa ja asuntopolitiikassa on kyse samasta asiasta, vain mittakaava ja keinot ovat eri. Nykyhetken turbobuustaustrendi on todella pelottavaa.”
Turbobuustauksella tai “tehopurkavalla saneerauksella” Lodenius viittaa hyvässä tai ainakin korjauskelvollisessa kunnossa olevan rakennuskannan purkamiseen ja kaupungin tiivistämiseen massiivisella uudisrakentamisella.
Nyt puretaan etenkin 1970–1990-luvun rakennuksia ja kortteleita. Samalla menetetään ajallisia kerrostumia ja aikakaudelle tyypillistä suunnittelua, jota on mahdotonta saada enää takaisin.
Vaikka purkupäätöksen jälkeen itse purkaminen olisi edessä vasta kymmenen tai viidentoista vuoden päästä, ongelmana on, ettei puretuiksi tuomituille taloille tehdä ylläpitoa, Lodenius huomauttaa. Jos tuulet ehtisivätkin välissä kääntyä ja tulevaisuuden poliittisessa ilmastossa säilyttämishaluja löytyisi, huoltamatta jätetty rakennus on joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin purkukunnossa.
Pelkkä tehokas rakentaminen ja tiiviit esikaupunkialueet eivät myöskään luo urbaania ympäristöä, ”sellaista kuin tämä”, Lodenius sanoo Tove Janssonin puiston ympäristöön viitaten. Lähettyvillä ovat Katajanokan jugendkorttelit, Uspenskin katedraali ja Kauppatori, kivenheiton päässä Engelin empirekeskusta ja koko Helsingin kävelykeskusta.
”Ei sillä tavoin luoda jalankulkukaupunkia.”
Muitakin tapoja kehittää kaupunkia olisi.
Esikaupunkikehittämisen pioneeri
Lodeniuksella on kokemusta esikaupunkien kehittämisestä sen alkuvaiheista alkaen. Hän on ollut suunnittelemassa muun muassa Suomen ensimmäistä isompaa lähiökehityshanketta Porin Pormestarinluodossa 1980-luvun alussa. Parannusprojektia pidettiin aikanaan hyvin onnistuneena, ja se toimi myöhemmin esikuvana muille vastaaville hankkeille.
Lodenius puhuu lämpimästi niin sanotusta esikaupunkirenessanssista, lähiösuunnittelun kolmannesta aallosta 2000-luvun alussa, jossa lähiöitä pyrittiin kehittämään niiden vahvuuksista käsin. Siihen kuului muun muassa julkiseen liikenteeseen panostaminen, minkä satoa korjataan nyt Kalasataman-Pasilan ja Kruunuvuorenrannan raitiotielinjojen muodossa.
”Kaupunki oli siihen voimakkaasti sitoutunut runsas kymmenen vuotta sitten, enkä näe mitään syytä, miksei sitä linjaa jatkamalla olisi voinut uudistaa lähiöitä hyvinkin kestävällä tavalla”, Lodenius sanoo.
Lähtökohta on, että rakennuskanta uusiutuu omilla ehdoillaan.
Samoin kuin tämän hetkisen purkavan uudisrakentamisen, myös esikaupunkirenessanssin tavoitteena oli luoda edellytyksiä kaupungin tiivistämiseen, mutta nykyistä maltillisemmalla tavalla. Keinovalikoimassa olivat muun muassa lisäsiipien rakentaminen, rakennusten korottaminen sekä rakennuskannan ”luonnollinen uudistaminen”.
”Lähtökohtahan on, että rakennuskannalla on tietty elinkaari ja se uusiutuu omilla ehdoillaan.”
Muutaman vuosikymmenen ikäisten, hyvinkin korjauskelpoisten rakennusten ja kortteleiden purkaminen sen sijaan ei ole ”luonnollista uudistamista”, vaan virhearvio, jota myöhemmin harmitellaan, Lodenius uskoo.
”Minun ymmärtääkseni ei ole mitään osoitusta siitä, että asuntojen hinnat olisivat tehorakentamisen myötä tulleet alas.”
”Suren sitä että keskitiivis, keskimatala kaupunkirakentaminen on tällä hetkellä täysin pannassa.”
Jos nykyinen ”turbobuustaus” ei ole kestävä suuntaus, miten kasvukeskusten kasvava asuntotarve sitten tulisi kattaa?
”Olen täysin vakuuttunut siitä, että se voidaan täyttää nykyisen kaupunkirakenteen puitteissa ja nykyrakennetta eri tavalla laajentaen, niillä keinoilla joita yhdyskuntasuunnittelulla on aina ollut käytössään: uusia yksiköitä rakentamalla, tiivistämällä, nauhakaupunkia tekemällä, mitä vaan. Kyllä sillä saadaan kysyntä katettua.”
Kerrostumat kaupunkikuvassa
Vaikka nykykehitys huolestuttaa Lodeniusta, hän uskoo että kyse on lopulta vain vaiheesta, joka ajan myötä tasoittuu. Toinen kysymys on, millaisia jälkiä se kaupunkikuvaan jättää.
”Saa nähdä käykö niin, että ylitehokkaita pistetalorykelmiä on aivan sattumanvaraisesti siellä täällä niin kantakaupungissa kuin aluekeskuksissa ja niiden välialueilla, ilman kaupunkikuvallista kokonaishallintaa”, Lodenius sanoo.
Sen sijaan ilmastonmuutos, biodiversiteetin kapeneminen ja niiden vaikutus esimerkiksi ruokahuoltoon ovat isoja kysymyksiä, jotka eivät ole katoamassa minnekään, vaan on tulevaisuudessakin otettava huomioon kaikessa suunnittelussa ja päätöksenteossa, Lodenius toteaa.
Keskipäivän aurinko porottaa jo kuumasti, ja alkaa olla aika lopetella haastattelua. Lodenius palaa vielä pohtimaan Tove Janssonin puiston uudistamissuunnitelmia.
Kaupunginopuutarhuri Svante Olssonin suunnittelema puisto – vuoteen 2014 asti Katajanokanpuisto – haluttaisiin palauttaa 1920-luvun asuunsa, mikä saa Lodeniuksen mietteliääksi.
”Miten se sitten keskustelee puiston muiden kerrostumien kanssa, se jäi vähän epäselväksi.”
”Taide ympäristössä ja ympäristötaide ovat kiinnostavia asioita, ja tämä on sellainen paikka, jossa monet taiteenalat voisivat taas kohdata: kuvataide, veistotaide, kirjallisuus, puistorakentamisen taide ja rakennustaiteen eri aikakaudet. Kaikki kulttuuriset kerrostumat voisivat olla näkyvillä.”
Se on tilaisuus, jota kokeneen kaupunkisuunnittelijan mielestä ei pitäisi hukata.
Staffan Lodenius, mitä tulee mieleen seuraavista sanoista?
pilvenpiirtäjä. Kiehtova urbaanissa yhdyskunnassa, mutta hieman vieras suomalaisen kaupungin mittakaavalle.
ostoskeskus. Merkki esikaupunkirakentamisen noususta ja laskusta.
Nurmijärvi-ilmiö. Hakoteille mennyt maalaismaiseman kunnioitus. Kuvitelma siitä, että ihmisellä pitää olla perusoikeus rakentaa minne haluaa.
pyöräilykaupunki. Helsinki maailman kolmanneksi parhaana pyöräilykaupunkina on itsepetos. Ensin pitäisi pystyä jalkauttamaan pyöräilykulttuuri ilman että samaan aikaan tuhotaan jalankulkukaupunki. Yhdistetyt kevyen liikenteen väylät ovat osoittautuneet kaikkein hankalimmaksi liikkumisympäristöksi.
maaseututaajama. Kaavoittajan unelmakohde. Asioista voidaan keskustella konkreettisesti kaikkien toimijoiden kanssa. Kaikissa taajamissa on valtava potentiaali eheyttää ja kohentaa kaupunkikuvaa ja tilallista ympäristöä.