Viisikymppisiään viettävästä Merihaasta on tullut eräs Helsingin trendikkäimmistä ja kuvatuimmista alueista, mutta nyt sen osia uhkaa purkaminen. Miten katsoa 1970-luvun rakennusperinnön arkkitehtonista arvoa kokonaisuutena ja samalla alkuperäiset sosiaaliset tavoitteet tunnistaen, pohtii Aleksi Lohtaja esseessään.
Merihaka on ollut Helsingin Hakaniemenrantaa määrittävä rakennuskokonaisuus jo puolen vuosisadan ajan. Vuosina 1973–1986 valmistuneeseen Merihakaan tiivistyy suomalaisen myöhäismodernistisen betonielementtirakentamisen kaari pienoiskoossa: löydämme Merihakaan liitetyistä mielikuvista sekä suunnitteluajankohdan systeemiajattelun optimismin että myöhemmän harmaiden betonielementtien kauhistelun.
Nykyisin Merihaan kautta pystyy aistimaan myös laajempaa muutosta suhtautumisessa 1970-luvun rakennusperintöön. Siitä on viime vuosina tullut eräs Helsingin trendikkäimmistä alueista, jota käytetään usein esimerkiksi mainosten ja some-sisällöntuotannon taustana. Samanlainen arvostuksen nousu on kenties hitaasti ulottumassa 1970-luvun arkkitehtuuriin yleisemminkin, mistä Arkkitehtuurimuseon toukokuussa avautunut laaja Betoniunelmia-näyttely on hyvä esimerkki.
Merihaka ei tietenkään ole koko totuus 1970-luvun arkkitehtuurista. Alue on urbaanin sijaintinsa, historiansa ja asukaskuntansa puolesta hyvin erilainen kuin esimerkiksi sen rakennuttajana toimineen E-liiketaustaisen Hakan muut 1970-luvun aluerakentamiskohteet. Myös tämän hetken asuntojen hintojen ja vuokra-asuntojen kysynnän perusteella Merihaka on hyvin haluttu asuinalue.
Merihakaan liittyy silti samankaltaisia kulttuurisen arvottamisen hankaluuksia kuin 1970-luvun arkkitehtuuriin yleisemminkin. Hakaniemenrannassa ja muualla Merihaan ympäristössä tapahtuvat muutokset, kuten Kruunusiltojen rakentaminen, liikennejärjestelyjen uusiminen sekä täydennysrakentamisen paine tuovat näitä esiin.
Merihaan nykyasemaa ja arkkitehtonista merkitystä leimaa eräänlainen kaksoisjännite. Yhtäältä sen kompaktikaupunkiajattelua heijasteleva idea ja tavoitteet nähdään mielenkiintoisina ja tärkeänä osana suomalaisen modernismin myöhäiskehitystä. Toisaalta Merihaan toteutukseen liitetään huomattavasti kielteisempiä mielikuvia. Niiden mukaan kunnianhimoisesta ideasta päästettiin irti, kun rakennuttaja pyrki maksimoimaan arkkitehtuurin sijaan muita tuotto-odotuksia rakennusprosessin edetessä kompromissista toiseen.
Tällainen kehityskulku on varmasti osin totta, mutta eikö se periaatteessa päde mihin tahansa rakennushankkeeseen? Merihaan kompaktiudesta ja rakentamisvaiheeseen ajoittuneista poikkeuksellisista taloushistoriallisista käänteistä johtuen tämä tulee kenties vain näkyvämmin esiin.
Vuonna 2020 valmistunut, Helsingin kaupungin tilaama ja Arkkitehtitoimisto Okuluksen tekemä Merihaan kaupunkirakenne- ja ympäristöhistoriaselvitys lähtee alueen arvottamisessa liikkeelle pohjimmiltaan kahdesta hyvin erilaisesta Merihaasta. Yhtäältä on Sulo Savolaisen, Peter Bieberin ja Arvi Ilosen suunnittelema ensimmäinen vaihe, jolta ajalta olevien rakennusten – liike- ja toimistokiinteistöjen, tornitalojen sekä rannan lamellitalojen – arkkitehtoninen merkitys ympäristöhistoriaselvityksessä tunnistetaan.
Merihaan toista vaihetta (1978–1986) edustavat pääosin Unto Toikkasen suunnittelemat rakennukset, kuten Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiö Hoasin opiskelijatalo, palloiluhalli, alueen keskelle sijoittuneet lamellitalot sekä toinen pysäköintilaitos. Nämäkin kuitenkin noudattelevat Savolaisen, Ilosen ja Bieberin kokonaissuunnitelmaa; esimerkiksi pysäköintilaitos on toteutettu Bieberin alkuperäisen suunnitelman mukaan.
Näiden vaiheiden väliin ajoittuu muun muassa öljykriisi, joka nosti rakentamisen kustannuksia ja johti talouden taantumaan. Tämän seurauksena Merihaan toteutuksen kunnianhimosta todella karsiutui huomattava osa. Kaupunkirakenne- ja ympäristöhistoriallinen selvitys vetää kuitenkin kokonaisuuteen nähden melko radikaalin johtopäätöksen pitämällä vain ensimmäistä vaihetta arvokkaana, kun taas myöhäisemmän vaiheen rakennukset ovat sen mukaan ”ratkaisuiltaan ja arkkitehtooniselta laadultaan heikkoja” ja siten niitä tulee ”uudelleenarvioida ja parantaa perustavaa laatua olevalla tavalla”. Tällä hetkellä Merihaan purkavat uudistussuunnitelmat kohdistuvatkin nimenomaisesti toisen vaiheen opiskelijataloon, pysäköintilaitoksiin ja palloiluhalliin.
Mutta onko tämä jaottelu paras ohjaamaan Merihaan arvottamista? Sekä asiantuntijat että alueen asukkaat painottavat usein, että Merihakaa on arvioitava nimenomaisesti toiminnallisena kokonaisuutena, ei yksittäisten rakennusten kautta. Nähdäkseni kyseessä on haaste, joka kohdistuu 1970-luvun arkkitehtuuriin laajemminkin: miten katsoa tämän aikakauden rakennusperinnön arkkitehtonista arvoa kokonaisuutena sekä myös alkuperäiset sosiaaliset tavoitteet tunnistaen?
Rakenteilla oleva Merihaka Hakaniemen sillan suunnalta. Kuvat vuodelta 1974. Kuva: Eeva Rista/HKM
Iida Kalakoski ja Riina Sirén kirjoittavat Arkkitehti-lehden numerossa 2 /2022 rakennusperinnön arvottamisen typologioista. Tyypillisen jäsennyksen mukaan rakennusperintömme koostuu harvinaisista ja uhanalaisista kohteista, poikkeuksellisen hienoista yksittäisistä kohteista sekä arkisesta harmaudesta, jonka arvoa on usein huomattavasti vaikeampi tunnistaa.
Arkinen harmaus muodostaa eräänlaisen perusarkkitehtuurin rungon, joka tällä hetkellä on määrällisesti nimenomaan 1960–1980-lukujen arkkitehtuuria. Siis sen ikäistä rakennuskantaa, joka on tutkitusti arvostuskuopassa laajemminkin. Kalakosken ja Sirénin mukaan tällaisen perusarkkitehtuurin suunnittelua ja toteutusta on leimannut eri ammattirymien yhteistyö tiukan lainsäädännön ja taloudellisten reunaehtojen puitteissa. Myös Merihaan suunnittelu on lähtenyt kokonaisuudesta, toiminnallisuudesta ja sosiaalisista tavoitteista, ei yksittäisistä mestariteoksista.
Betonibrutalismia käsittelevässä keskustelussa on viime vuosina laajemminkin tuotu esiin ongelmia, joita seuraa siitä, kun brutalismia arvotetaan vain poikkeuksellisten ja mestarillisten rakennusten kautta. Yksittäisten rakennusten sijaan Alison ja Peter Smithsonin suuntaukseen alun perin 1950-luvulla liittämä eettinen tavoite oli pikemminkin arkisen toiminnallisuuden ja demokraattisen yhteiskunnan rakentaminen. Tällaisessa tavoitteessa volyymi ja kokonaisuus ovat itsessään hyvin tärkeitä arvoja.
Nykyisin näitä kysymyksiä ei voi myöskään käsitellä irrallaan ekologisesta kestävyydestä. Esimerkiksi Suomen hiilineutraaliustavoitteiden valossa voisi ajatella, että perusteluksi 1970-luvun rakennusten purkamiselle ei riitä pelkästään se, että ne eivät satu edustamaan aikakautensa johtavinta arkkitehtuuria.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vähemmän arvokkaana pidettyä arkkitehtuuria tulisi sietää vain ilmastosyistä. Estetiikka ja kauneusarvostelmat elävät aina ajassa, ja erilaiset toiminnan tavat ja arvot vaikuttavat siihen, mitä pidetään arvokkaana ja kauniina, kuten Sanna Lehtinen kirjoittaa Arkkitehtiuutisissa 1/23. Estetiikka onkin myös tapa aistia muutosta siinä, mitä pidetään merkittävänä, tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena.
Merihakaa rakennetaan. Kuvassa Hanasaaren A-voimala, joka purettiin vuosina 2007-2008. Kuva: Eeva Rista/HKM
Tältä osin 1970-luvun arkkitehtuurin puolustaminen ekologisista arvoista käsin rinnastuu alkuperäisen rakennusajan sosiaalisiin tavoitteisiin demokraattisemman yhteiskunnan luomisesta. Näitä tavoitteita on mahdotonta erottaa arkkitehtonisesta laadusta ja esteettisistä arvostelmista. Nykyisin taas rakennusperinnön arvoa on hyvin vaikea irrottaa ekologisesta kestävyydestä: molemmat vaikuttavat toisiinsa.
Miltä Merihaan tulevaisuus voisi näyttää tilanteessa, jossa tarvitsemme uutta ekologista estetiikkaa ja olemassa olevien rakennusten säilyttämistä? Keskustelua 1970-luvun elementtitalojen tulevaisuudesta herätteli myös Merihaan pysäköintilaitoksessa viime syksynä esillä ollut Kaisa Karvisen ja Karita Rytivaaran Riisuttu runko -näyttely. Yksi näyttelyn esiin nostama ajatus oli, miten purettavien rakennusten teräsbetonirungoilla, johon on sitoutunut valtavasti materiaalisia resursseja ja energiaa, voisi olla tulevaisuudessa käyttöä ja arvoa, jota emme vielä edes pysty täysin määrittelemään tai sanallistamaan.
Keskeisen sijaintinsa vuoksi Merihaka on aina palvellut myös muita kaupunkilaisia kuin vain alueen asukkaita: esimerkiksi palloiluhalli toimii tärkeänä liikuntatilana koko itäiselle kantakaupungille, jossa edullisista sisäliikuntapaikoista on pulaa. Kenties olisi mielekästä tutkia myös sitä, voisiko Merihaan parkkihalleihin ja autokannen tiloihin sijoittaa esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntatoimintoja, joille on vaikeaa löytää tilaa muualta.
Hyvä esimerkki tällaisesta yllättävästä käytöstä ja 1970-luvun toimistotalon uudesta elämästä on Merihaan korkeimpaan torniin, nykyisin Meritornina tunnettuun entiseen Liittojen taloon, puolivahingossa syntynyt taiteilijoiden, freelancerien, tutkijoiden, pienyrittäjien ja muiden työskentelytilaa tarvitsevien yhteisö, joille valtavista toimistotiloista on vuokrattu entisiä toimistohuoneita pala palalta ilman suurempaa remonttia tai peruskorjausta.
Siinä missä Liittojen talo toimi 1970-luvulla hyvinvointivaltion hallinnollisen koneiston osana, on siitä nyt muodostunut luovien alojen prekaarien työskentely- ja kohtaamispaikka. Kenties olemme vasta löytämässä 70-luvun rakennuskannalle uutta elämää.
Kirjoittaja väitteli viime kesänä arkkitehtuurista politiikan tilallisena ilmentymänä ja työskentelee asiantuntijana arkkitehtuurin tiedotuskeskus Archinfossa.