SAFAn tämän vuoden teeman mukaisesti tällä palstalla tarkastellaan asumista eri näkökulmista. Ensimmäisessä kirjoituksessa pohditaan, voisiko 1920-luvun työväen yhteisöllisestä asuntorakentamisesta ammentaa jotain tämän päivän asumistarpeisiin. Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/2020. Teksti: Kristiina Kuusiluoma.
Runsaat sata vuotta sitten Helsingissä haettiin keinoja helpottaa silloista asuntopulaa. Yhdeksi ratkaisuksi nousivat työväen asunto-osakeyhtiöt, joiden perustamista vauhditti lakiuudistus halpakorkoisten valtionlainojen myöntämisestä.
Markkinatalouden tehdessä tuloaan asuntojen vuokrahinnat karkasivat kuitenkin nopeasti työväestön ulottumattomiin. Elo vuokralaisena vapailla markkinoilla koettiin muutenkin turvattomaksi, joten ammatinharjoittajat ryhtyivät ratkomaan ongelmaa itse. Perustettiin Helsingin vuokralaisyhdistyksen asunto-osuuskunta Vallila r. l., jonka ”tarkoituksena oli hankkia etupäässä jäsenilleen terveellisiä ja halpoja asuntoja Helsingin kaupungissa” (Oona Ilmolahti kirjassa Kotipiha Vallilassa).
Valtio ja Helsingin kaupunki tukivat hanketta edullisilla lainoilla ja maanvuokralla. Arkkitehdeiksi valittiin veljekset Jussi ja Toivo Paatela, ja syrjäisen Vallilan entisille laidunmaille ryhdyttiin rakennuttamaan Nelikulman korttelia, Vallilan ensimmäistä kivitaloa. Kaupunki yhdisti erilliset pienet asuntotontit suuren sisäpihan ympärille kiertyväksi suurkortteliksi, ja yhteistyön tuloksena valmistui vuonna 1923 ennennäkemätön ratkaisu sekä korttelien että asuntojen osalta.
Vallilan osuuskunta toimi menestyksekkäästi runsaat 30 vuotta ja jatkaa yhä toimintaansa suosittuna As. Oy Helsingin Nelikulmana.
Sisäpiha on Nelikulman vahvan yhteisöllisen identiteetin tärkein tekijä. Suuri yhtenäinen sisäpiha muistuttaa maaseudun yhteisöllisyydestä, mutta vietetään siellä nykyään myös romanttisia kynttiläillallisia gramofonin soidessa suihkulähteen reunalla. Talvella pihalle on rakennettu Pohjoismaiden suurin lumilinna, ja joulukuussa ikkunat syttyvät toinen toistaan kutsuvampina joulukalenterin luukkuina.
Nykyäänkin sisäpihan yhteydestä löytyvät yhteiset pesula- ja kuivaushuoneet, kierrätyshuoneeseen voi viedä kiertoon kelpaavaa tavaraa, verstaassa korjata huonekaluja tai tehdä pieniä puutöitä. Pihalla on lasten leikkipaikkoja, grillejä, katoksia, pergoloita, istuskeluryhmiä ja penkkejä, istutuslaatikoita, köynnösruusuja, vesipiste ja wc.
Suojaisa sisäpiha on aktiivisesti mukana sekä arjen rutiineissa että juhlahetkissä, ja korttelissa ystävystyneet ihmiset tapaavat toisiaan vielä vuosienkin jälkeen. Ihmiset kohtaavat pihalla; pihan kautta kuljetaan kaikkiin porrashuoneisiin ja asuntoihin.
Asunnot olivat jo alun perin teknisesti ja sosiaalisesti edistyksellisiä: kaikissa asunnoissa oli sisäkäymälä, ja keittiöt sijoitettiin sisäpihalle päin niin, että perheenäidit pystyivät seuraamaan pihalla leikkiviä lapsiaan. Kapea 11 metrin runkosyvyys mahdollisti valoisat asunnot ja asuntojen läpituuletuksen.
Kortteliin kehitettiin kaksi asuntotyyppiä: huoneen ja keittiön sekä kahden huoneen ja keittiön asuntoja, jotka koostuivat tilavista neliömäisistä huoneista (noin 18 neliömetriä). Näitä huoneita voidaan tarpeen mukaan käyttää keittiöinä, olohuoneina, makuuhuoneina tai työhuoneina. Huoneet muuntuivat ja yhdistyivät sekä vaaka- että pystysuunnassa joustavasti monenlaisten perheiden ja asuntokuntien tarpeisiin. Mikko Lindqvistin mukaan alkuperäinen asumisväljyys 1,6 henkeä huonetta kohden oli työväen kaupunginosien keskiarvoa huomattavasti väljempi.
Maankäyttö- ja rakennuslakia ollaan paraikaa kirjoittamassa uudelleen, ja arkkitehtuuripoliittinen Apoli2020-ohjelmatyö on käynnissä. Tulevan vuosikymmenen arkkitehtuuri etsii suuntaansa energia- ja resurssikriisissä.
Vasta julkaistun Pellervon taloustutkimuksen tuoreen asuntomarkkinaennusteen mukaan Helsingissä vuokrien osuus ihmisten tuloista ylittää tänä vuonna jo 37 prosenttia. EU:n tilastolaitoksen Eurostatin mukaan kotitalous on pienituloinen, jos sen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia kansallisesta mediaanitulosta. Onko myös 2020-luvun Helsingissä enää vain harvalla varaa tilavaan asuntoon?
Voisiko meistä kaupunkilaisista sukeutua 1920-luvun työväen tapaan uudenlaisen kestävämmän asuntorakentamisen ja elämäntavan pioneereja ja koerakentajia? Vai saako pelkästään teollinen ja kustannustehokas rakentaminen määritellä, millainen on tulevaisuutemme asuinympäristö? Esimerkkinä standardiksi vakiintunut suurirunkoinen, yhden portaan ja hissin ympärille venytetty lamellitalo, jonka keskikäytävän varrelle on järjestetty sotilaalliset rivit putkimaisia ”yksiöitä”.
Voisivatko valtio ja kaupungit tukea omaehtoista rakentamista uudella tavalla?
Saksalainen arkkitehti Kristien Ring on tutkinut Berliinissä yli sataa ryhmärakennuttamishanketta. Hänen mukaansa ne ovat poikkeuksetta ekologisempia, kokeellisempia, yhteisöllisempiä, arkkitehtonisesti ja materiaalisesti laadukkaampia sekä lisäksi edullisempia kuin markkinoilla olevat verrokkinsa. Voisivatko valtio ja kaupungit määritellä hyvän asuinrakentamishankkeen kriteerit myös Suomessa, tukea omaehtoista rakentamista uudella tavalla, järjestää konseptikilpailuja omaehtoisille ryhmille, synnyttää uudenlaisia prosesseja?
Nelikulmassa on yhdessä rakennuttaen saatu aikaan kohtuuhintaista, kestävää, muuntautuvaa, yhteisöllistä ja viihtyisää asuinympäristöä. Nykyään valittavana on pitkälti joko sosiaalista tai grynderivetoista ja yhä enemmän sijoittajille suunniteltua asuntotuotantoa. Voisiko näiden ääripäiden väliin mahtua todellisena vaihtoehtona myös kaupungin ja valtion tukema ryhmärakentaminen, jolla yhdessä saadaan aikaan kestävämpää asuinympäristöä ja vallataan samalla kaupunki takaisin kaupunkilaisille – yksi kortteli kerrallaan?
Lähteet:
Minna Meriläinen (toim.): Kotipiha Vallilassa. Asunto-osakeyhtiö Helsingin Nelikulma vuosina 1923–2003.
Kristien Ring: Self-Made City. Self-Initiated Urban Living and Architectural Interventions. Jovis 2013.