Kauneuteen ei kyllästy koskaan – haastattelussa Virpi Suutari

Ohjaaja Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto tuli teatterilevitykseen syyskuun alussa. Vientiä
on jo useisiin maihin. Ensi-illan jälkeen Suutari kertoi Lasipalatsin toisen kerroksen talvipuutarhassa elokuvan teosta, arkkitehtuurista ja elokuvan mahtavan hienosta äänimaailmasta.

Miten suhtaudut työhösi elokuvaohjaajana, näetkö siinä rinnakkaisuuksia arkkitehdin ammattiin?

– Täytyy aina olla ihminen, jolla on haave. Lopullinen vastuukin on yhdellä ihmisellä – ilman sitä suuri kokonaisuus ei syntyisi. On valtavan vastuullinen tehtävä pitää yllä yhdessä tekemisen liekkiä. Jonkun pitää uskoa siihen, mitä tehdään. Alkumetreillä elokuvan muoto on vasta aavistus, mutta ensiksi mennäänkin intuitiolla. Elokuvan todellinen tekeminen on arkista yhteistyötä – joka päivä lapioidaan aineksia kasaan.

Alkumetreillä elokuvan muoto on vasta aavistus, mutta ensiksi mennäänkin intuitiolla.

Kuinka ryhdyit Aalto-elokuvaan?

– Käynnistin hankkeen jo nelisen vuotta sitten. Varhaisessa vaiheessa piti pohtia mahdollisia rahoittajia. Koska en itse ole arkkitehti, oli pakko löytää ihmisiä, jotka auttoivat kokonaiskuvan rakentamisessa.

Esa Laaksosen kanssa tunsimme jo jalkapallovanhempina. Siitä olikin hyvä aloittaa. Esa antoi muutamia nimiä, joukossa muiden muassa Juhani Pallasmaa,Glenn Murcutt, Hamilkar Aalto ja Ben af Schultén. Keskustelujen perusteella kirjoitin työkaluksi pienen suunnitelman.

Sain yllättäen eurooppalaisen ARTE-kanavan kiinnostumaan hankkeesta, mikä oli tärkeä signaali. Uskoin, että mukaan tulee muitakin televisiokanavia. Saimme myös käyttöömme Aallon perheen arkiston: kirjeitä, kuvia, piirroksia. Haastatteluja ja arkistolähteitä oli lopulta kymmeniä.

Oli minulla itsellänikin jotakin annettavaa. Kotikaupungissani Rovaniemellä Alvar Aalto oli suorastaan sankari. Se, että meillä oli hienoja rakennuksia sekavassa sodanjälkeisessä kaupungissa, oli kaikkien ylpeyden aihe. Rovaniemen kirjasto oli oma luksusolohuoneeni. Ajattelin: ”Minäkin omistan palasen tällaista.” Jo lapsena käsitin olevani paikassa, jossa on erityistä kauneutta. Ystäväni, sisustusarkkitehti Hanni Koroma on sanonut jotakin, jonka muistan aina: ”Rumaan tottuu, kauniiseen ei koskaan.”

Aalto-elokuvassa musiikilla on iso rooli. Kerro siitä.

– Ongelmana oli, kuinka herättää kokonaisuus henkiin, kun mukana oli edesmenneitä ihmisiä, elottomia esineitä, taloja ja valokuvia. Yksi keino oli toki leikkaus ja siltojen rakentaminen. Tässä pinnalle nousi äänisuunnittelun rooli: kuinka materiaali virtaa ja kuinka tila virtaa. Otettiin semmoinen ajatus, että ei äänisuunnitella yksi yhteen kuvan ja silmän välillä vaan korvan ja mielen välillä. Herätetään muisto tai assosiaatio.

Otimme myös reippaan avantgardistisen otteen. Sanna Salmenkallio oli säveltäjänä avainroolissa, ja Joonas Riippa teki improvisaatioita rummuilla, suoraan kuvan kanssa. Pel­lavaloukulla tehtiin narinoita, kun filmissä taivutettiin huonekaluja. Sitten oli marmoripalasia, ääniheijasteita ja Savoy-maljakolla soittamista. Äänisuunnittelija sulautti tämän kaiken kokonaisuudeksi.

Olet dokumentintekijä, ja olet ollut myös taiteilijaprofessori. Entä muuta?

– Takana on journalismin opintoja ja toimittajakokemusta: Ylioppilaslehti, Helsingin Sanomat, Image. Luotin elokuvaa tehdessäni siihen, että hallitsen myös vaativan tausta- ja tutkimuspuolen. Tieto onkin parasta viihdettä – näin yritimme rakentaa myös tätä Aalto-kertomusta.

Mukana täytyy olla kiehtovalla tavalla esitettyä tietoa: historiaa, teollisuushistoriaa, erilaisia näkymiä yhteiskuntaan ja omaan aikaansa. Oli tärkeää löytää yhteyksiä, miksi ja miten. Halusin tutkia konteksteja: mihin taiteelliseen ja yhteiskunnalliseen vaiheeseen tietyt rakennukset liittyvät. Taiteilijahan kehittyy matkan varrella. Itsekin omanlaisenani artesaanina uskon, että merkittäviä taiteilijan koko tekemisen kaarelle ovat niin sanotut formatiiviset vuodet. Ne ovat jonkinlainen perusta kaikelle, kuin käsityöläisen työkalupakki.

Aallosta voisi sanoa, että muodollisesti hän irtautui ankarimmasta rationalismista mutta olikin itse asiassa äärimmäisen rationaalinen, koska otti huomioon ihmisen oikeat ja todelliset tarpeet. Pitää olla näkymiä ulos, tilaa hengittää, valoa. Monille ihmisille on valitettavasti jäänyt virheellinen mielikuva Aallosta elitistinä. Se ei pidä paikkaansa.

Onko meidän mielestäsi mahdollista nykyisin päästä samanlaiseen arkirakentamisen laatuun?

– Oi, tuota pitää kysyä arkkitehdeilta, jotka tietävät paremmin. Mutta kyllä minua surettaa, kun katson ympärilleni. Aalto-elokuvan jättiläismainos katselee juuri nyt ajankohtaista Elielinaukiota, johon ilmeisesti kaavaillaan paljon rakentamista.

Olen ymmärtänyt, että Tiilimäkikin oli edullisesti rakennettu. Aalloilla oli kyky toimia niillä elementeillä, joita oli käytössä. Aina kaikki ei suinkaan ole rahasta kiinni. Myös elokuva on kallis väline. Pitäisi osata tehdä sen mittakaavan elokuva, johon budjetti riittää, mutta tiukankin budjetin rajoissa aina jotakin erityistä.

En tiedä, miten arkkitehdit nykyisin työnsä saavat. Yleiset kilpailut ovat kuulemma vähenemässä, mutta niillä on ollut todella suuri merkitys, myös Aallon toimistolle.

On myös masentavaa, että nykyisin tehdään hyvin paksurunkoisia kerrostaloja, joissa on jopa ikkunattomia ja hämäriä tiloja – aivan liian ahtaita asuntoja.

Aalloilla oli kyky toimia niillä elementeillä, joita oli käytössä. Aina kaikki ei suinkaan ole rahasta kiinni.

Toisinkin voisi ja pitäisi olla, arkkitehtuurissa ja rakentamisessa?

– Kyllä. Ihmisen pitäisi aina olla kaiken keskiössä. Kun olimme kuvaajan kanssa Viipurin kirjastossa suunnittelemassa tulevaa, oli paikalla koululuokka. Yhtäkkiä kaikki huusivat ääneen ihanasti venäläisellä aksentilla: ”Alvar Aalto!” Lastenkirjasto on heille yhtä tärkeä kuin oma lähikirjastoni oli minulle lapsena pohjoisessa. Viipurilaislapsilla on tuollainen ihana paikka ja ympärillään maailmankirjallisuus.

Aallot eivät päästäneet itseään vähällä.

– Alvar Aalto osasi sujuvasti saksaa ja ruotsia. Englantia hän opetteli gramofonin kanssa, Linguaphone-äänilevyiltä. Aino Aalto oli käynyt puusepän opin ja opetellut taitavaksi valokuvaajaksi.

Kolmekymppinen leikkaajamme oli elokuvaa työstettäessä monttu auki: matkustamisen hankaluus, nykyistä paljon vaikeampi kieltenopiskelu, sotakokemuksetkin, hyvänen aika – ja näin monta sataa toteutunutta rakennusta! ”Miten nämä ihmiset ovat ehtineet tehdä tämän kaiken, yhdessä?”

Toisilla vain on sellainen tahtotila?

– Kyllä. Useat työtoverit sanoivatkin, että Aalto oli toimistoon tullessaan kuin vulkaani, koko ajan täynnä ideoita ja uusia ajatuksia.

Niin, ja kauneuteenhan ei kyllästy koskaan.