Arkkitehti Netta Böök löysi 2000-luvun alussa luovutetusta Karjalasta kylän, jossa aika näytti pysähtyneen 1930-luvulle. Löydöstä syntyi väitöskirja siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisten sijaan historiaa jäävät siirtämään eteenpäin vain rakennukset.
Vau. Tästä syntyy vielä jotakin.
Näin ajatteli arkkitehti Netta Böök saapuessaan ensimmäistä kertaa entiseen Kurkijoen kirkonkylään luovutetun Karjalan alueella lähellä Laatokan rannikkoa.
Oli kesä 2004 ja Böök oli reissannut jo vuosia Karjalaa ristiin rastiin – niin luovutetussa Karjalassa kuin Itä-Karjalassa – ja pohtinut samalla aihetta väitöskirjalle.
Vuonna 1999 valmistuneessa diplomityössään Böök oli käsitellyt Venäjän Karjalassa sijaitsevan Särkilahden karjalantaloja: isoja, usein kaksikerroksisia hirsilinnoja, joissa oli saman katon alla karjasuojat, varastotilat ja ihmisten asuinsijat. Väitöstyössään Böök oli ajatellut tutkia karjalantaloja luovutetun Karjalan alueella.
Niitä ei kuitenkaan löytynyt kuin yksi. Sen sijaan löytyi Kurkijoki.
Luonnonkauniilla paikalla haarautuvan joen rannalla sijaitseva kylä poikkesi kaikesta, mitä Böök oli aiemmilla Karjalan-matkoillaan nähnyt.
”Ihan kuin olisi tullut 1930-luvun suomalaiseen kirkonkylään, joka on vähän kulahtanut ja josta kirkko on palanut. Se oli hämmästyttävää”, Böök sanoo.
Palaneen kirkon raunioilla laidunsi lehmiä. Keskustaa halkoi kylänraitti, jota reunustivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun hirsirunkoiset talot, joissa oli maalattu lautaverhoilu ja ikkunoissa hilliityn koristeelliset vuorilaudat.
Sellaiset, joista suomalainen tunnistaa, että kyseessä on suomalainen kylä, vaikka taajamassa näkyi myös neuvostoaikaisia ja venäläisiä rakennuksia.
”Mutta ne sijaitsivat melkein kaikki pois pääraitilta, joka näyttää todella suomalaiselta.”
Böökin päässä alkoi risteillä kysymyksiä: Miksi täällä on tällainen kylä? Miksei tällaisia ole tullut vastaan missään muualla?
Kirkkokansaa kauppakadulla 1920- tai 1930-luvulla. Taustalla F. A. Sjöströmin suunnittelema puukirkko (1880), joka paloi vuonna 1991. Kuva: Museovirasto
Böökin Kurkijokea käsittelevä väitöskirja Talot pysyvät, ihmiset vaihtuvat. Sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen entisessä suomalaisessa Kurkijoen kirkonkylässä Neuvostoliitossa tarkastettiin Aalto-yliopistossa joulukuun alussa.
Böökin ihmetys siitä, miksi Kurkijoki oli säilynyt ulkoisesti niin muuttumattomana 1930-luvulta 2000-luvulle saakka, sai työn aikana selityksen.
Ensinnäkin se oli säästynyt sodissa, toisin kuin monet muut luovutetun alueen kylät. Kurkijoki ei ollut sattunut keskelle rintamalinjoja, pommituksia tai perääntyvien suomalais- tai neuvostoliittolaisjoukkojen reitille. Perääntyvät joukot usein polttivat talot, jottei vastapuoli voisi hyödyntää niitä.
”Meidän narratiiviimme ei kuulu, miten paljon suomalaiset ovat itse tuhonneet rakennuskantaa siellä”, Böök huomauttaa. Joskus asukkaatkin sytyttivät lähtiessään kotitalonsa tuleen.
Toinen Kurkijoen säilymiseen vaikuttanut seikka oli, että se oli tiivis ja rakennuskannaltaan monipuolinen, ja Böökin päätelmien mukaan vastasi siten Josif Stalinin ajan 1930–40-lukujen vaihteen näkemystä ideaalista maaseututaajamasta. Sen mukaan oikeaoppinen sosialistinen kylä oli kuin kaupunki pienoiskoossa.
Suomen aikaan Kurkijoki, joka tunnettiin myös nimellä Lopotti, oli vilkas kirkonkylä, jossa asui käsityöläisiä, kauppiaita, virkamiehiä ja opettajia. Siellä oli virastoja, pitäjän kirkko sekä maamiesopisto laajoine tiluksineen ja rakennuksineen.
Niinpä kirkonkylää ei ollut tarve sen enempää muuttaa tai myllätä, vaikka valta, yhteiskuntajärjestelmä ja ihmiset vaihtuivat.
Huonommin kävi huutoreille eli haja-asutusalueilla sijaitseville yksittäistaloille sekä pienille maanviljelyskylille. Vuosikymmenten mittaan ne likvidoitiin tai niihin siirrettiin lisää taloja muualta kolhooseja varten.
”Kurkijoki oli sellaisenaan sopiva paikka jopa sovhoosille, koska sieltä löytyivät valmiiksi suurtilan elementit: maatalousoppilaitosten suuret hevostallit, sikalat ja karjanavetat.”
Sovhoosit olivat isoja valtiontiloja, kolhoosit puolestaan viljelijöiden yhteisiä, osuuskuntaperiaatteella toimivia maatiloja.
Maaseututaajamia varten laadittu kaksikerroksisen kahden asunnon talon tyyppipiirustus 143-17-9-72/2 vuodelta 1972. Kuva: Tyyppipiirustusarkisto VTSIS
Vaikka Kurkijoelle rakennettiin neuvostoaikanakin, mitään laadultaan suomalaisrakennuksia vastaavaa sinne ei syntynyt, Böök toteaa. Siihen vaikutti moni seikka: materiaalit olivat heikkolaatuisia, ammattitaitoista työvoimaa oli vaikea saada eikä rakennusvalvontaa käytännössä ollut.
Böökin mukaan rakentamisen heikko laatu kertoi myös siitä, että Kurkijoki, vaikka pysyikin paikallisena keskuksena, oli Neuvostoliitossa periferiaa.
”Esimerkiksi Leningradissa tai Moskovassa voitiin kyllä tarpeen tullen rakentaa laadukkaastikin.”
Hirsirunkoisen kaksikerroksisen monen asunnon talon rakenneaksonometria asuinrakennusten konstruktioita esittelevästä ammattikirjasta Žilyje zdanija (1965). Kuva: Žilyje zdanija
Kiinnostavaa Böökistä on, että tyyppipiirustukset, joiden mukaan 1970-luvun alussa rakennettiin jo yli 90 prosenttia kaikista Neuvostoliiton rakennuksista, olivat paikoin hyviäkin.
Valtiollisessa keskuslaitoksessa sama arkkitehti tai arkkitehtiryhmä saattoi työstää yhden rakennuksen piirustuksia vuosia. Normit olivat tiukat ja kaikki laskettiin ja määritettiin tarkasti: materiaalien optimaaliset menekit, kustannukset, neliömetrit henkeä kohden ja sopivuus eri ilmastovyöhykkeille.
”Arkkitehdille jäi aika vähän tilaa luovuudelle, mutta tiukoista rajoista otettiin irti kaikki mitä pystyttiin, ja jotkut piirustuksista olivat ihan hauskojakin.”
Toteutus oli sitten jotain ihan muuta. Böök havainnollistaa eroa saman aikakauden Suomeen:
”Muutin itse vuonna 1970 arkkitehdin piirtämään rivitaloon, jossa oli asuntokohtaiset saunat, vesipatterilämmitys, sähköt ja juokseva vesi. Samaan aikaan Kurkijoelle rakennettiin ulkoisesti moderneja asuntoja, joista puuttuivat sähköä lukuunottamatta kaikki mukavuudet.”
Taloihin tehtiiin pönttöuunit ja vessoina toimivat ilmaklosetit, eräänlaiset kuivakäymälät, josta jätökset piti itse kantaa ulos.
Arkkitehdille jäi aika vähän tilaa luovuudelle, mutta tiukoista rajoista otettiin irti kaikki mitä pystyttiin.
Arkkitehti Netta Böök Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen edustalla Helsingin Töölössä. Loppuvaiheessa Böökin tutkimustyöhön vaikuttivat koronapandemia ja Ukrainan sota, jonka myötä yhteydet Venäjälle katkesivat. Kuva: Katja Tähjä
Yksi Neuvostoliiton ongelmista oli juuri valtava elintasoero kaupunkien ja maaseudun välillä. Kun kaikki huomio kohdistui teollisuustuotannon kasvattamiseen, resursseja ei riittänyt laajan ja harvaan asutun maaseudun modernisoimiseen.
Yritystä ei silti puuttunut. Kurkijokikin sai vuonna 1975 uuden, suurisuuntaisen kaava- ja rakennussuunnitelman, jota monitieteinen asiantuntijaryhmä oli vuosia hionut Moskovassa asti, Böök kuvaa. Suunnitelmaa oli työstetty Maaseudun tyyppi- ja kokeellisen rakentamisen tieteellisessä keskuslaitoksessa, ja sen olivat allekirjoittaneet itse laitoksen johtaja, pääinsinööri, pääarkkitehti ja johtava kaupunkisuunnittelija.
Kurkijoen uudistussuunnitelma rakentui vanhan katuverkoston pohjalle ja siinä huomioitiin myös maastonmuodot ja luonnonympäristö. Taajama oli jaettu asuin-, tuotanto-, virkistys- ja palveluvyöhykkeisiin, ja suunnitelmaan sisältyivät muun muassa hotelli, terveysasema, paloasema sekä uusi myymälärakennus ja kulttuuritalo.
Pääraittia reunustavat vanhat, suomalaisaikaiset puurakennukset oli tarkoitus purkaa ja tilalle rakentaa moderneja lamellitaloja sekä keskustan laitamille rivi- ja paritaloja. Mitään erityisesti suomalaisvastaista suunnitelmassa silti ei ollut: komeimmat ja arvokkaimmat suomalaisaikaiset rakennukset kylän parhailla paikoilla oli merkitty säästettäviksi.
”Ei se poikkea mitenkään siitä, mitä Suomessa tapahtui samaan aikaan 70-luvulla”, Böök toteaa.
Erona oli, että siinä missä suomalaiset päättivät oman lähiympäristönsä hävittämisestä itse paikallistasolla, Neuvostoliitossa suunnitelmat tehtiin keskitetysti Moskovassa.
Toinen ero oli, että suomalaiset yleensä myös toteuttivat aikeensa. Lähes kaikki sotaa edeltävän ajan suomalaiset kirkonkylämiljööt katosivat tai pirstoutuivat 1960–70-luvuilla. Neuvostoliitossa suunnitelmat sen sijaan jäivät tyypillisesti toteuttamatta, yleensä resurssien puutteessa.
Niin kävi Kurkijoellakin. Uudesta kaava- ja rakennussuunnitelmasta toteutui lopulta vain muutama hanke, kuten pientaloryhmä kylän laitamille vuonna 1979, sekin kaavaan merkittyjen kaksikerroksisten tiilirivitalojen sijaan yksikerroksisina kahden asunnon puutaloina.
Vaikka vanhaa rakennuskantaa säästyi, maaseudun takapajuisuuden vuoksi ihmisiä oli vaikea saada muuttamaan sinne ja pysymään siellä, etenkin Neuvostoliiton hajottua ja valtiontukien lakattua.
”Oli järkyttävä kokemus matkustaa luovutetun Karjalan maaseutua ympäri 2000-luvun alussa ja todeta, että täällä ei ole mitään. Ei kyliä, ei ihmisiä, ei viljeltyjä peltoja. Kurkijoenkaan peltoja ei viljellä, ja se on kuitenkin aikoinaan ollut Suomen vilja-aittoja”, Böök sanoo.
Kurkijoella asui vuonna 1939 noin 10 000 ihmistä. Väkiluvun kehitystä ei voi suoraan verrata, sillä kuntien rajat muuttuivat, mutta paljon kertoo se, että vuonna 1949 useita kuntia käsittävässä Kurkijoen piirissä asui enää 2 600 ihmistä. Vuonna 2012 Kurkijoen paikallishallintoalueella, joka nykyään on suomalaista Kurkijoen kuntaa pienempi alue, oli asukkaita noin 1 800.
Kuva jää aika kuivaksi ja latteaksi, jos tarkastellaan vain rakentamista.
Kurkijoen pääraittia vuonna 1992, muutama vuosi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomalaisten talojen joukosta erottuu vain etualan kahitiilinen kahvila. Kuva: Ville Laakso
Tilanne oli toinen esimerkiksi Virossa ja Itä-Karjalassa. Vaikka sieltäkin ihmisiä siirrettiin, karkotettiin, katosi ja tuotiin uusia tilalle, maaseudun valtaväestönä pysyivät alkuperäiset asukkaat, jolloin myös alueiden oma kulttuuri pystyi säilymään.
Tästä syystä Kurkijoki ja muut luovutetun Karjalan puolelle jääneet kylät ovat historiallisesti niin poikkeuksellisia: siellä ihmiset eivät vaihtuneet pikkuhiljaa vaan kaikki yhdellä kertaa, Böök toteaa.
Ensin kylästä evakuoitiin suomalaiset talvisodan alueluovutusten myötä maaliskuussa 1940. Tyhjiksi jääneisiin taloihin muutti kevään ja syksyn mittaan ihmisiä eri puolilta Neuvostoliittoa, joko vapaaehtoisesti tai käskystä. Suomi valtasi Kurkijoen takaisin elokuussa 1941, jolloin neuvostoliittolaiset evakuoitiin ja suomalaiset palasivat. Kunnes joutuivat taas lähtemään syksyllä 1944, tällä kertaa lopullisesti.
”Ihmisten mukana katosivat kaikki sosiaaliset, henkiset ja hengelliset ympäristöt ja vuosisatojen tietotaito. Jäljelle jäivät ainoastaan pellot ja rakennukset, joista uudet asukkaat yrittivät parhaansa mukaan hahmottaa jäljettömin kadonneiden suomalaisten elämäntapaa”, Böök kuvaa.
Mitä rakennusten perusteella sitten pääteltiin?
Böök ehti haastatella väitöskirjaansa varten kylään 1940–1960-luvuilla muuttaneita asukkaita. Lisäksi hänellä oli käytössään Kurkijoen seudulta 2000-luvun alun tutkimushankkeessa kerätty laaja haastatteluaineisto sekä muisteluteoksia ja arkistomateriaaleja.
”Varhaisimmista muuttajista havaitsi, että monet heistä arvostivat Kurkijoen kylää. Heistä se oli upea ja kaunis ympäristö, jota he halusivat ylläpitää.”
Osa muuttajista kuitenkin koki olevansa alueella vain käymässä, etenkin monet myöhemmin tulleet. He eivät tunteneet valtion omistamia suomalaisrakennuksia omikseen, eivätkä siksi välttämättä pitäneet niistä huolta. Muuttajissa oli myös paljon sotaleskiä lapsineen.
Neuvostoliitto oli todennäköisesti ainoa yhteiskuntajärjestelmä, jonka uudet asukkaat tunsivat, Böök pohtii.
”He olivat omaksuneet neuvostoelämäntavan, johon kuului kollektivisoitu maatalous, länsivihamielinen propaganda ja Stalinin ihannointi. Siitä tulkintakehyksestä katsottiin myös rakennuksia.”
Kurkijoen pääkadun Lenininkadun suomalaisia taloja vuonna 2005. Kuva: Netta Böök
Rakennukset puolestaan kertoivat aivan toisenlaisesta yhteiskunnasta, jota neuvostokontekstista käsin oli paikoin hankala tulkita.
”Näin he päättelivät: Ihmiset jotka täällä ovat asuneet, ovat olleet monessa asiassa taitavia. He ovat olleet taitavia rakentajia ja hyviä viljelemään tätä maata ja sopeutumaan tähän outoon ilmastoon.”
Lisäksi kaikki kieli siitä, että asukkaat olivat olleet yllättävän varakkaita. Kylässä oli selvästi eletty hyvin.
”Tulokkaat ihmettelivät, miten kaikissa taloissa saattoi olla niin paljon sivurakennuksia ja karjasuojia. Miten talot olivat maalattuja, ja miten ihmeessä niissä kaikissa oli lattiatkin maalattu? Entä kaikki huonekalut ja tavarat – niin paljon astioita, työkaluja, valokuvia, liinavaatteita, jopa kirjoja ja koriste-esineitä?”
Tulokkaiden tulkintakehystä vasten se tuntui ristiriitaiselta: miten pienen maalaiskylän asukkaat olivat voineet elää kuin varakkaat riistäjät?
Toiset arvelivat kaikessa hiljaisuudessa, etteivät olot Suomessa ehkä olleetkaan niin huonot kuin mitä propaganda esitti. Toiset taas kiinnittivät huomiota siihen, että jotkut taloista olivat suurempia ja hienompia kuin toiset ja niissä oli silti asunut vain yksi perhe. Heille se kertoi kapitalistisen yhteiskunnan elintasoeroista, jotka sosialismissa oli jo eliminoitu, Böök kuvaa väitöskirjassaan.
Ihmisten pitää esittää, että he suhtautuvat Suomeen vihollisena.
Hirsirunkoinen kaksikerroksinen monen asunnon talo Kurkijoen sivukadulla. Samanlaista Metsä- ja puunjalostusteollisuuden valtiollisessa suunnittelulaitoksessa viilattua talotyyppiä 3-40-25B ja 3-40-27B tapaa kautta Venäjän. Kuva: Netta Böök
Böök nimittää työtään kokemushistorialliseksi arkkitehtuuritutkimukseksi.
”Aluksi lähdin tekemään arkkitehtuurihistoriaa, mutta siitä tuli hirvittävän puisevaa. Kuva jää aika kuivaksi ja latteaksi, jos tarkastellaan vain rakentamista.”
Kun neuvostoajan tutkimusta alkoi 2010-luvun mittaan tulla yhä enemmän saataville, kokonaiskuvan muodostaminen kylän sotienjälkeisistä tapahtumista ja kehityksestä kävi mahdolliseksi.
Loppuvaiheessa Böökin tutkimustyöhön vaikuttivat koronapandemia ja sen jälkeen Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan.
”Kun sota alkoi, kurkijokelaiset kontaktini lopettivat yhteydenpidon.”
Böök ei ole saanut suoraan tietää, mikä tähän oli syynä. Eivätkö he enää halunneet olla tekemisissä länsileiriin kuuluvan suomalaisen kanssa, vai oliko yhteydenpito muuttunut vaaralliseksi? Esimerkiksi kulttuuriorganisaatioita valvotaan Vladimir Putinin Venäjällä tarkasti, ja länsiyhteydet voivat johtaa rahoituksen katkaisemiseen, Böök pohtii.
”Venäläisiltä kollegoilta olen saanut kautta rantain kuulla, että paikalliset ajattelevat minusta edelleen samalla tavoin kuin aiemmin, mutta yhteydenpito ei tässä tilanteessa ole mahdollista.”
Virallisesti Suomi on nykyään ”epäystävällinen maa”.
”Aivan kuin Stalinin aikaan. Ihmisten pitää esittää, että he suhtautuvat Suomeen vihollisena.”
Böök oli ehtinyt sekä tehdä kenttätyöt että kerätä arkisto- ja haastattelumateriaalit ennen pandemiaa, joten työ ei tyssännyt rajojen sulkeutumiseen tai myöhempään yhteyksien katkeamiseen.
Yhtenä tavoitteena työssään Böökillä on ollut laajentaa perspektiiviä, jolla luovutettua Karjalaa Suomesta käsin katsotaan, ”jotta ymmärtäisimme sitä myös neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä näkökulmasta”.
Luovutetun Karjalan rakennusperinnöstä on tullut kahden maan yhteistä perintöä, jota kohtaan myös alueen nykyiset asukkaat voivat tuntea henkistä omistajuutta.
”Meillä on oma evakkosaagamme, joka on traaginen ja herättää tunteita, syystäkin. Mutta on myös näiden toisten evakoiden tarina. Hekin ovat joutuneet lähtemään kodeistaan ja asettumaan vieraaseen ympäristöön.”
Böök toivoo, että sen sijaan että yksipuolisesti kauhisteltaisiin, miltä entisillä suomalaisalueilla nykyään näyttää, pyrittäisiin ymmärtämään tekijöitä, jotka siihen ovat johtaneet.
”Syynä ei ole pelkästään sosialistinen järjestelmä, tai kansanluonne, vaan taustalla on vaikuttanut moni asia.”