Kaupunkisuunnittelua määrittää tällä hetkellä täydennysrakentaminen, ja sen taustalla ajatus jatkuvasta kasvusta. Millaisia välineitä kaupunkisuunnittelijoilla on käytössään, jos lähtökohtana ei olekaan kasvu?
Oulun yliopistosta arkkitehdiksi valmistunut Hanna Kosunen oli aloittelemassa väitöskirjaansa, kun hän törmäsi keskusteluun, jonka mukaan valtavirran kaupunkisuunnittelu perustuu ajatukseen jatkuvasta kasvusta. Oletetaan, että talous kasvaa, väestö lisääntyy, tarvitaan palveluja, liikenneväyliä, uusia asuntoja. Lisää rakentamista.
Oli vuosi 2014, ja kaupunkisuunnittelu tuntui olevan yhtä kuin täydennysrakentaminen. Se edellyttää kasvua ja yleensä myös sitä, että rakentaminen arvioidaan taloudellisesti kannattavaksi. Entä jos niin ei ole?
”Minua kiinnosti olemassa olevan rakennetun ympäristön kehittäminen ja se, minkälaista kaupunkisuunnittelu voi olla, jos kasvu onkin hitaampaa”, Kosunen sanoo.
Kosusen väitöskirja Urban Planning Approaches for Low-Growth Contexts tarkastettiin marraskuussa Oulun yliopistossa. Tutkimus käsittelee kaupunkisuunnittelua asuinalueilla, joissa väestön ei odoteta kasvavan tai se kasvaa hitaasti.
Tällaisia ovat esimerkiksi monet vanhat, niin sanotut valmiit lähiöt, joissa täydennysrakentamisen toteutuminen on epävarmaa.
”Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty huolestuneita kommentteja, huomataanko tällaisia alueita kaupunkisuunnittelussa ollenkaan, tai sovelletaanko niihin huonosti sopivia työkaluja”, Kosunen sanoo.
Tätä hän lähti väitöstyössään selvittämään.
Teoreettisena viitekehyksenä työssään Kosunen käytti alunperin antropologiasta lähtöisin olevaa kulttuuriteoriaa, jota sovelletaan myös kaupunkisuunnittelun tutkimuksessa. Siinä määritellään erilaisia lähestymistapoja kaupunkisuunnitteluun.
Lisäksi mukana oli neljä tapaustutkimusta: kolme lähiötä Turusta ja yksi Oulusta. Lähiöiden kaupunkisuunnittelijoita ja -kehittäjiä haastattelemalla Kosunen tutki, miten kaupunkisuunnittelun lähestymistavat soveltuvat hitaasti kasvavien asuinalueiden kehittämiseen.
Tulokset olivat rohkaisevia. Vaikka nykyinen kaupunkisuunnitteluparadigma nojaa vahvasti kasvuun, kävi ilmi, että käytännön työtä tekevät kaupunkisuunnittelijat käyttivät hitaasti kasvavien asuinalueiden suunnitteluun monia työkaluja luovasti yhdistellen.
”Huomasin, että he pohtivat hyvin tarkasti eri kasvutilanteita ja käyttivät eri tilanteisiin erilaisia lähestymistapoja.”
Turussa kaupunki pyrki esimerkiksi tukemaan asunto-osakeyhtiöiden yhteistoimintaa korjaus- ja kunnossapitohankkeissa. Jos yhteistoimintaa ei ollut valmiiksi, kaupunki saattoi järjestää työpajoja, joissa asukkaat pääsivät ideoimaan asuinalueen tulevaisuutta.
Joillekin asuinalueille suunniteltiin myös perinteisiä täydennysrakentamishankkeita. Hidas kasvu vaikutti myös niihin, sillä suunnitelmien aikajänne saattoi olla pitkä ja niiden toteutuminen epävarmaa.
”Jos kaupunkisuunnittelu mielletään toimintana, jossa asetetaan jokin tavoite, hitaan kasvun alueilla tavoitteeseen pääseminen saattaa kestää.”
Hanna Kosusen mielestä kaupunkisuunnittelussa olisi hyvä kehitellä pidemmälle lähestymistapoja, jotka eivät perustu pelkästään kasvuajatteluun.
Kosunen huomasi, että eri lähestymistapoja yhdistelemällä päästiin usein hyvään lopputulokseen.
Tutkimuskirjallisuudessa tällaista on nimitetty kömpelöksi suunnitteluratkaisuksi.
Erikoiselta kuulostava nimitys tulee siitä, että lähestymistavat voivat vaikuttaa keskenään ristiriitaisilta, Kosunen selittää. Esimerkiksi yksityisten kiinteistökehittäjien intressien, kaupungin omien pitkän tähtäimen suunnitelmien ja ruohonjuuritason asukaslähtöisen toiminnan yhdistäminen samaan suunnitelmaan voi tuntua haastavalta.
”Käytännössä se voi olla hyvinkin resilientti ratkaisu. Kaikki näkökulmat tulevat huomioitua, ja toisaalta kun tilanteet muuttuvat, jokin käytössä olevista lähestymistavoista säilyy aina toimivana.”
Kosusen aineistossa esimerkkinä tästä oli Oulun Kaukovainion lähiökehittämishanke, jossa oli mukana hyvin erilaisia toimijoita.
”Siellä saavutettiin paljon hyviä asioita, esimerkiksi asukkaiden yhteistoiminta vahvistui.”
Toinen keskeinen termi Kosusen tutkimuksessa on koevolutionaarinen suunnittelu, jolla tarkoitetaan asioiden kehittymistä vuorovaikutuksessa toisiinsa.
Jos perinteisessä kaupunkisuunnittelussa ensin tehdään suunnitelma ja sitten toteutetaan se, koevolutionaarisessa suunnittelussa suunnitelma nähdään pikemminkin asioiden alulle panijana, joka vaikuttaa suunnittelun kohteeseen, ja siinä tapahtunut kehitys puolestaan vaikuttaa itse suunnitelmaan.
”Hitaan kasvun alueilla ei aina voi etukäteen tietää, toteutuvatko suunnitelmat juuri sellaisina kuin ne on laadittu, tuleeko esimerkiksi täydennysrakentamista ja millä aikataululla. Toisaalta asuinalueen tulevaisuuden suunnitteleminen voi käynnistää vaikkapa vuoropuhelua paikallisten toimijoiden, kuten asukkaiden, kiinteistönomistajien ja kaupungin välille, mikä taas luo parempia edellytyksiä jatkokehitykselle.”
Kosusen mielestä kaupunkisuunnittelussa olisi hyvä kehitellä pidemmälle lähestymistapoja, jotka eivät perustu pelkästään kasvuajatteluun.
”Tähän motivoivat myös ympäristöongelmat, joita kasvusta seuraa.”
Tavallaan yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen tähtäävä täydennysrakentaminenkin on ollut yritys ratkoa ympäristöongelmia ja hillitä päästöjen kasvua, Kosunen pohtii.
Täydennysrakentamisessakin tuotetaan uutta rakennettua ympäristöä, mikä taas lisää päästöjä.
”Toisaalta siinäkin tuotetaan uutta rakennettua ympäristöä, mikä taas lisää päästöjä. Vanhojen kaupunkiympäristöjen arvostaminen ja vanhojen rakennusten korjaaminen voisi olla paljon kestävämpää.”
Kosunen toivoo, että tulevaisuudessa myös korjaaminen voitaisiin nähdä varteenotettavana tapana suunnitella kaupungin kehitystä ja ylläpitää olemassa olevia asuinalueita.
”Ja kyllä sitä nykyään jo tehdäänkin.”