Sandman on siitä harvinainen suomalaisarkkitehti, että hänen työnsä sijoittuvat pääosin Afrikkaan ja Aasiaan. Halu suunnitella eettisesti vieraisiin kulttuureihin johti väitöskirjaan empatiasta.
Arkkitehti Helena Sandmanin ensimmäinen suunnittelutyö oli talo Senegalin Rufisqueen opiskelutoverien Jenni Reuterin ja Saija Hollménin kanssa. Paikallisten naisjärjestöjen käyttöön tarkoitettu rakennus valmistui vuonna 2001.
Prosessi oli ollut pitkä. Suunnittelu alkoi vuonna 1995 Teknillisen korkeakoulun harjoituskurssilta Senegalista, johon Sandman, Reuter ja Hollmén osallistuivat. Itse suunnittelutyön jälkeen aikaa meni vielä rahoituksen hakemiseen.
”Kun talo valmistui, mekin olimme kaikki jo ehtineet valmistua.” Rakennus on edelleen naisjärjestöjen käytössä, mistä Sandman on tyytyväinen.
Sandman on siitä harvinainen suomalaisarkkitehti, että hän on uransa alusta alkaen keskittynyt lähinnä globaaliin etelään sijoittuviin hankkeisiin. Hän on ollut suunnittelemassa muun muassa orpokotia ja turvakotia Tansaniaan, synnytyslaitosta Intiaan, oppimiskeskusta Kairon roskienkerääjille ja asuinkerrostaloa Sansibarille.
Valtaosa suunnittelutöistä on syntynyt yhdessä Hollménin ja Reuterin kanssa, joiden kanssa Sandman perusti yhteisen toimiston vuonna 1996. Projektien hallintoa pyöritetään vuonna 2007 perustetun Ukumbi-järjestön kautta.
Varsinkaan uran alkuaikoina vastaavaa työtä tekeviä arkkitehteja ei ollut Suomessa kuin muutama.
”Meidän projektimme olivat niitä ensimmäisiä. Sen jälkeen kiinnostus on kasvanut valtavasti.”
Hollmén Reuter Sandman Arkkitehtien tuoreimpia suunnittelutöitä on koulutyttöjen asuntola Etelä-Tansaniaan.
”Yläkouluja on siellä harvassa ja koulumatkat usein pitkä. Asuntolassa asuminen parantaa tyttöjen turvallisuutta ja vähentää esimerkiksi teiniraskauksia, jotka ovat yleinen syy koulunkäynnin keskeytymiseen”, Sandman sanoo. Asuntola voitti kesällä kansainvälisen Architecture of Necesity -palkinnon.
Tarkoituksena on rakentaa tila, jossa kaikkien äänet kuuluvat.”
Sandman aloittaa suunnitteluprosessinsa haastattelemalla ja keräämällä tietoa siitä, millaista rakennusta tarvitaan ja miten se palvelee käyttäjiään parhaiten.
”Melkein kaikissa projekteissamme tavoitteena on ollut ihmisten osallistaminen. Mutta koska se ei ole ollut virallinen osa suunnittelutyötä, se on usein tuntunut jäävän liian pinnalliseksi.”
Sandman halusi perehtyä kysymykseen tarkemmin ja ryhtyi tekemään väitöstutkimusta aiheesta. Väitöskirja Empathy matters: architecture for the world’s majority tarkastettiin Aalto-yliopistossa viime vuonna.
Sandman on pitkin uraansa myös opettanut yliopistolla ja toiminut muun muassa vierailijaprofessorina Itävallan Linzissä ja Hongkongissa.
Arkkitehtuurin tutkimuksessa empatia-sanaa on käyttänyt Suomessa aiemmin lähinnä Juhani Pallasmaa.
”Hänellä empatiassa on kyse arkkitehdin kyvystä kuvitella olevansa joku muu, laittaa itsensä käyttäjän rooliin. Itse taas halusin syventyä toisten ymmärtämiseen”, Sandman sanoo.
”Koen, ettei minulla länsimaisena arkkitehtina ole mahdollisuutta tai kykyä eläytyä vaikkapa nuoren afrikkalaisen pojan elämään ilman keskusteluja ja taustatutkimusta.”
Muotoilun puolelta löytyi termi emphatic design, jonka Sandman koki omakseen. Se viittaa käytännönläheisiin ja käyttäjälähtöisiin metodeihin, jotka tähtäävät paikallisten asukkaiden ja yhteisöjen osallistamiseen.
”Suunnittelijasta tulee ikään kuin välittäjä, joka itse melkein häviää.”
Sandmanille empaattinen suunnittelu tarkoittaa pyrkimystä yhdistää ”arkkitehtiempaattinen” näkemys, jossa hyödynnetään omaa arkkitehtonista osaamista ja kykyä asettua käyttäjän asemaan, ja toisaalta paikallisten asukkaiden syvällistä osallistamista, niin että syntyy ymmärrys siitä mitä he tarvitsevat.
”Tarkoituksena on rakentaa tila, jossa kaikkien äänet kuuluvat.”
Suunnitteluprosessinsa Helena Sandman aloittaa haastattelemalla ja keräämällä tietoa siitä, millaista rakennusta tarvitaan ja miten se palvelee käyttäjiään parhaiten. Kuva: Katja Tähjä
Kun suunnitellaan vieraisiin kulttuureihin, eikö vaarana ole, että länsimainen arkkitehti tuo mukanaan oman ajattelumaailmansa ja suunnitteluperinteensä ja jyrää alleen paikallisen tradition?
”Kohdemaan kulttuurin kunnioittaminen on todella tärkeää. Kokemukseni on, että ulkopuolisena pystyy joskus näkemään jopa paremmin paikalliset tavat ja traditiot ja tarkkailemaan, miten tilaa käytetään.”
Kehittyvissä maissa arkkitehteja on hyvin vähän Eurooppaan verrattuna, ja hekin ovat usein saaneet koulutuksensa länsimaissa. Arkkitehteja käytetään hankkeissa joissa liikkuu rahaa, ei sellaisissa sosiaalisissa projekteissa, joita Sandman ja kumppanit tekevät.
Tällä hetkellä Sandman työskentelee aiemman tutkimusryhmänsä pohjalta perustetussa monialaisessa Leapfrog Projects -yrityksessä, joka keskittyy kestävään kehitykseen.
Työn alla muun muassa Tansanian Iringa-alueelle sijoittuva projekti, jossa tuotetaan paikallisten puuseppien kanssa kevyitä huonekaluja lähellä kestävästi viljellystä männystä. Tavoitteena on nostaa puun arvoa ja kasvattaa pienten puunviljelijöiden tuloja, ja samalla tarjota paikallinen vaihtoehto raskaille ja epäeettisesti tuotetuille jalopuuhuonekaluille, Sandman kuvaa.
Sandman haluaa suunnitella myös rakennukset ekologisesti ja kestävästi. Arkkitehdilta toivotaan kuitenkin usein samanlaisia ilmastoituja peililasirakennuksia kuin länsimaissakin on, Sandman sanoo.
”Emme voi mennä ja sanoa että ne eivät ole teitä varten, vaan meidän pitää pystyä tarjoamaan jotakin, mikä tuntuu vielä hienommalta.”