Finlandia-voittaja tarjoaa itsetuntoa kohottavaa asumista – haastattelussa Hannu Väisänen
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 10/2019. Teksti: Marja Salmela.
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 10/2019. Teksti: Marja Salmela.
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saajan, Käärmetalon peruskorjauksen, valitsi kirjailija ja kuvataiteilija Hannu Väisänen. Hän kehuu vuolaasti myös muita ehdokkaita, joskin hän olisi toivonut enemmän pääkaupunkiseudun ulkopuolisia kohteita.
Pieteetillä korjattu Käärmetalo on saatettu entiseen loistoonsa ulkopinnoitteita, väritystä ja parvekkeita unohtamatta. Sisätiloissa on huomioitu pienetkin yksityiskohdat, kuten porraskäytävän kaiteet ja keittiökaappien vetimet. Samalla lähes 200 huoneistossa on lisätty asumismukavuutta, ja saunat ja pesutuvat on uusittu ja ajanmukaistettu.
Hannu Väisänen kiittää Kati Salosen ja Mona Schalinin arkkitehtitoimistoa, joka on pystynyt pelastamaan Yrjö Lindegrenin suunnitteleman, vuonna 1951 valmistuneen mutta rappeutumaan päästetyn ikonisen vuokratalon.
”Onnistunut lopputulos kertoo tavattoman hyvästä ammattitaidosta, sitkeästä sisusta sekä pätevistä argumenteista neuvotteluissa, jotka varmasti ovat olleet tiukkoja. Saatan hyvin kuvitella, mistä kaikesta on keskusteltu, jotta Käärmetalon ainutlaatuinen herkkyys ja rikkaus saataisiin palautettua takaisin”, Väisänen perustelee.
Erityisen merkittävänä Väisänen pitää sitä, että Käärmetalossa pystyttiin säilyttämään painovoimainen ilmanvaihto ja takaamaan hyvä sisäilma. ”Tällä läpimurrolla voidaan perustella tulevaisuudessa monen muunkin 1950-luvun rakennuksen ilmastointiratkaisuja.”
Korjaajat ovat miettineet tarkkaan, miten nostaa uudelleen esiin melkein utooppinen idea laadukkaasta vuokratalosta. Talo tarjoaa Väisäsen mielestä asukkailleen itsetuntoa kohottavan mallin. Ranskassa asuva Väisänen on erityisen iloinen siitä, että Käärmetalon omistaja, Helsingin kaupungin vuokrataloyhtiö Heka on pitänyt talon omistuksessaan ja evakossa olleet vuokralaiset pääsevät palaamaan koteihinsa.
”Jossain muualla Euroopassa Käärmetalo olisi voitu myydä grynderille, joka muuttaisi sen yksityiseksi luksuslinnaksi. Huoneistojen pinta-aloja olisi suurennettu, kerroskorkeutta muutettu ja samalla rikottu Lindegrenin suorakulmioiden, vinosuunnikkaiden ja lamellien muodostama rakenne, juuri se joka tuottaa Käärmetalon ainutlaatuisen herkkyyden.”
Kulutusyhteiskunta tuottaa yhä enemmän ongelmia. Helsingin Kruunuvuorenrannan koonta-asema on ajankohtainen ja myönteinen esimerkki jätteiden käsittelyn uudesta teknologiasta, imujätejärjestelmästä. ”Ennen kaikkea hienoa on se, kuinka arkkitehtuuri osallistuu talkoisiin”, Väisänen sanoo.
”Se tavara, jonka jätämme yli ja viskaamme pois, sen määrä ei näytä vähenevän, päinvastoin. Se tarkoittaa, että koonta-asemien kaltaisia käsittelylaitoksia on rakennettava lisää. Toivoakseni niihin suhtaudutaan yhtä kunnianhimoisesti kuin Kruunuvuorenrannassa eikä tyydytä pistämään pystyyn jonkinlaista hätäistä vajaa aaltopellistä ja kakkosnelosesta.”
Betonijulkisivu-palkinnon voittaneella Kruunuvuorenrannan koonta-asemalla on innovatiivinen kolmiulotteinen julkisivu. Arkkitehtitoimisto B&M:n suunnittelema asema istuu kauniisti paikkaansa.
”Muotojen yhteistyö kalliomaiseman kanssa, pintojen värillinen, suorastaan itämainen reliefi ja viherkatto tekevät siitä kohteen, jota totisesti ei tarvitse hävetä.”
Väisänen luonnehtii julkisivua itämaiseksi, koska aseman vaippa tuo hänen mieleensä intialaisen 1700-luvun Jantar Mantarin, hienon observatorion puistoineen. Silti hän olisi toivonut, että värjätystä betonista valettu vaippa olisi viimeistelty paremmin, samoin kuin koonta-aseman ympäristö. Lopputuloksesta olisi muodostunut vielä komeampi.
”Ajattelen ennen kaikkea niitä lähellä asuvia ihmisiä, jotka näkevät koonta-aseman päivittäin ikkunoistaan. Uskoisin, että he ylpeillen näyttävät vierailleen näkymänsä. Eivätkä unohda mainita, millaisesta rakennuksesta on kyse.”
Oodin saavuttama kansainvälinen huomio ja suuri suosio on Väisäsen mielestä monella tavoin perusteltua. Arkkitehtitoimisto ALAn suunnittelema Oodi on puuttuva pala Helsingin hienossa kulttuurirysässä, jonka Musiikkitalo ja Kiasma muodostavat Kansalaistorin ympärille ja jota hieman kauempana täydentävät Amos Rex ja HAM.
Oodin missio saa kirjailijalta kymmenen pistettä. Perinteistä kirjastoa voidaan laajentaa yhteiseksi olohuoneeksi, tapaamispaikaksi sekä monenlaisten toimintojen kuten askartelun, 3D-tulostuksen tai äänitysten tekopaikaksi.
”Eettisyyteen, solidaarisuuteen, monikulttuurisuuteen perustuva ja maailman tilanteeseen reagoiva kirjasto on saanut arvoisensa kattorakenteen.”
Sen sijaan Oodin arkkitehtuuriin kirjailija on pettynyt: ”Itse arkkitehtuuri ei vastaa mission tasoa, se ei kolahda minuun. Oodin aaltoileva julkisivu Kansalaistorin puolella on näyttävä, ja siihen on ladattu paljon. Mutta kaikki kolme muuta julkisivua on jätetty huomiotta. Niissä ei ole mitään kiinnostavaa”, hän perustelee.
Väisänen on pettynyt myös sisätiloihin, etenkin toiseen kerrokseen. ”Tilat vaikuttavat ahtailta ja ahdistavilta, eivät kovin onnistuneilta. Kaikki paukut on pantu kirjataivaaseen. Siellä tunnelma on kuin tomusokeria olisi pudoteltu taivaasta.”
”No, tämähän on tietysti makuasia”, hän hymähtää.
Suomalaiset päiväkodit ovat yleensä yksikerroksisia, kämmenen tavoin haarautuvia rakennuksia. Vaaralanpuiston päiväkoti Vantaalla poikkeaa Väisäsen mukaan mielikuvista: se on hyvin epäsuomalainen suuri blokkimainen rakennus, joka kätkee sisäänsä runsaasti yllätyksiä, miellyttävää korkeuden tunnetta, valoa ja toisaalta juuri niitä sopukoita ja koloja, joita lapset tarvitsevat.
”Vaaralanpuiston päiväkoti on todella hellyttävä olematta millään tavoin lälläri! Se riisuu aseista. Eikä se johdu ainoastaan siitä, että sisällä parveilee kaikenvärisiä lapsia. Kun rakennusta tarkkailee ulkoapäin, ei voisi millään arvata, miten monimuotoisia ovat sen sisätilat.”
Vaikka päiväkodin tontti on pieni, tunnelman kruunaa rakennuksen edessä avautuva puutarha. ”Itse asiassa näyttää siltä, että rakennus on tehty noiden puiden ja tietysti myös lasten ehdoilla.”
Puusto todella suojattiin rakennusaikana. Puuta on muutenkin käytetty päiväkodissa erityisen rikkaasti ja oivaltavasti sekä julkisivuissa että sisätiloissa. Hienoimpia esimerkkejä on makuuhuoneiden piiloon taipuvat sängyt.
Väisänen arvioi, että AFKS Arkkitehtien Vaaralanpuistossa luoma arkkitehtuuri kohtaa käyttäjät paremmin kuin Oodissa.
”Rakennus tarjoaa katon monikulttuuriselle Suomelle. Olen varma, että suomalaiset ja maailmankansalaiset tulevat aina muistamaan päiväkotinsa.”
Ainoa esiraadin valitsema ehdokas Helsingin seudun ulkopuolelta oli Jyväskylän yliopiston päärakennuksen korjaus.
”Se urakka oli varmasti hiukan helpompi suunnittelijoille kuin Käärmetalon korjaus, koska apuna ja tukena ovat olleet Alvar Aalto -säätiön asiantuntijat. Silti A-konsultit on tehnyt merkittävän työn antaakseen päärakennukselle uuden ’ihon’, ja peruskorjaus on ulottunut vielä syvemmällekin”, Väisänen arvioi.
Alvar Aallon rakennuksissaan käyttämät arvokkaat materiaalit ovat tunnetusti tuottaneet ongelmia niiden peruskorjausten yhteydessä. Vaalea marmori lattiassa, pellavalla päällystetyt ovet, kaiteiden päällysteet, pylväiden keraamiset laatat ja tiililattiat ovat olleet korjaajille haasteita.
Väisänen koki kampuksella, että Alvar Aallon kokonaisuudesta huokuu humanismi. Ihmisen mittakaava on totta. Lisäksi rakennukset todella istuvat ympäröivään luontoon. Rakennuksella ei myöskään ole yhtään passiivista kulmaa. ”Se on veistos, jonka jokainen sivu, fasadi on kiinnostava.”
Korjaaminen takaa Väisäsen mielestä yliopiston jokapäiväisen elämän ja sen, ettei rakennuksesta tule ainoastaan museota. Hän uskoo, että opettajat ja opiskelijat nauttivat tiloista.
”Minusta oli erityisen vaikuttavaa seistä suuressa luentosalissa, siirtyä mielessäni yliopiston nuoruusvuosiin ja samalla kuvitella, millaista on kuunnella luentoa tänään ja tulevaisuudessa, salissa, jossa rumaa kohtaa ei löydä suurennuslasillakaan. Salissa, jossa professorin lisäksi luennoi valo.”
Hannu Väisänen olisi mielellään matkustanut Jyväskylän lisäksi muuallekin Suomeen tutustumaan ja arvioimaan arkkitehtuuria.
”Olisin toivonut, että ehdokkaissa olisi ollut enemmän Helsingin seudun ulkopuolisia kohteita. Tällä kertaa niitä oli vähemmän kuin aiemmin. Eikö muualla Suomessa, esimerkiksi lapsuuteni Oulussa, ole suunniteltu maininnan arvoisia kohteita, joilla on myös eettisesti ja sosiaalisesti arvoa?”