Vankka kokemus käytännön suunnittelutyöstä on antanut hyvät valmiudet politiikassa toimimiseen, Adlercreutz sanoo Arkkitehtiuutisten haastattelussa. Molemmissa tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kykyä kyseenalaistaa omia ideoitaan.
Arkkitehteja ei ole Suomessa juuri noussut politiikan johtotehtäviin. Rkp:ta edustavan Anders Adlercreutzin kesäkuinen nimitys Eurooppa- ja omistajaohjausministeriksi onkin tässä suhteessa historiallinen: hän lienee ensimmäinen suomalainen ministeri, jolla on arkkitehdin koulutus.
Adlercreutz kokee, että vankka kokemus käytännön suunnittelutyöstä on antanut hyvät edellytykset toimia politiikassa.
”Isossa rakennushankkeessa arkkitehdin pitää ymmärtää monella tasolla vaikutukset ympäristöön, liikenteeseen, hiilijalanjälkeen, talouteen, logistiikkaketjuihin sekä siihen, miten ihminen kokee ympäristönsä: mikä luo onnellisuutta ja turvaa, mikä ahdistusta ja pelkoa. On paljon rajapintoja, joita arkkitehdin pitää tunnistaa, arvioida ja ottaa huomioon työssään. Näitä on hyvä ymmärtää myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.”
Erityisen hyödyllisiksi taidoiksi Adlercreutz mainitsee erilaisten tarpeiden ja reunaehtojen yhteensovittamisen sekä eri osapuolten sitouttamisen.
”Arkkitehtuuri on ongelmien ratkaisemista, se opettaa, miten eri intressit ja ristiriitaisetkin vaatimukset saadaan sovitettua. Kaikista näistä pitää luoda synteesi, joka mahdollisimman hyvin tyydyttää eri vaatimukset. Sitten pitää viedä projektia eteenpäin ja myydä omaa ajatustaan, jotta muut pysyvät sitoutuneina siihen ja näkevät siinä yhteisen edun.”
Sama koskee poliitikon työtä, Adlercreutz näkee. On jokin ongelmanratkaisutehtävä, johon pitää löytää ristiriitaisista lähtökohdista synteesi ja sitten myydä se omalle ryhmälle, puolueelle, hallitukselle tai äänestäjille.
Arkkitehdin työ on opettanut Adlercreutzille myös pitkäjänteisyyttä, josta on ollut hyötyä politiikassa.
”Olen aina ihmetellyt, kun politiikkaan tulevat ihmiset sanovat, että tämä niin hidasta. Arkkitehdille se ei ole mikään ongelma. Vaikka rakennushankkeen pitäisi olla valmis kahden vuoden päästä, saattaa tulla esimerkiksi laskusuhdanne tai kaavavalitus, joka viivästyttää sitä viidellä tai kymmenellä vuodella, ja se pitää vain hyväksyä normaalina osana prosessia.”
Hidastukset ja viivästykset voivat olla arkkitehtuurissa eduksi, ja niin myös politiikassa.
”Jos kauhean nopeasti vie jotain eteenpäin, ei sekään ole välttämättä laadun tae.”
Kolmantena oppina Adlercreutz mainitsee valmiuden hylätä toteuttamiskelvottomat ideat.
”Luovassa prosessissa on tyypillistä, että ensin innostuu aivan valtavasti ideastaan ja ajattelee, että nyt kaikki loksahtaa paikalleen. Sitten yhtäkkiä ymmärtää, että tämähän on aivan paska ajatus, joutuu heittämään sen roskakoppaan ja aloittamaan uudestaan.”
Tällainen ”kill your darlings” -menetelmä on arkea arkkitehdille mutta poliitikolle se saattaa olla mahdotonta, Adlercerutz on huomannut.
”Jos on paaluttanut itsensä kiinni johonkin ajatukseen, siitä tulee niin suuri arvovaltakysymys, ettei siitä voi irtautua, vaikka näkisi sen ongelmat. Arkkitehdille se on helpompaa, koska sen ymmärtää osana luovaa prosessia ja parhaan ratkaisun hakemista.”
Arkkitehtien vähäinen edustus päätöksenteossa johtuu ainakin osittain pitkään vallalla olleesta ajatuksesta, että suunnittelu tulee pitää erillään puoluepolitiikasta. Adlercreutz ei pidä tällaista asennetta kovin rakentavana tapana vaikuttaa työn reunaehtoihin.
”Arkkitehdin työ on mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallista vaikuttamista. Siinä on eittämättä eduksi, että ymmärtää miten päätöksenteko toimii ja miten siihen pystyy vaikuttamaan. Jos ajattelee vaikka yhdyskuntasuunnittelua, sehän on hyvin pitkälti päätöksenteon rajapinnassa liikkumista.”
Arkkitehtien asiantuntemuksesta olisi Adlercreutzin mielestä hyötyä erityisesti ilmasto- ja kestävyyskysymyksissä.
”Kansallisvarallisuudesta noin puolet on kiinni rakennuksissa ja suunnilleen puolet primääriresursseista menee rakentamiseen, joten sillä miten rakennamme ja miten käytämme rakennuksia, on todella suuri vaikutus siihen, miten yhteiskunta pärjää tai on pärjäämättä, esimerkiksi miten ilmastotavoitteet saavutetaan.”
Adlercreutzista olisi tärkeää, että arkkitehtien ääni kuuluisi, kun pohditaan esimerkiksi, pitääkö jokin rakennus purkaa vai löydetäänkö sille uusi käyttö, tai miten suhtaudutaan kolmekymmentä vuotta sitten rakennettuihin, nyt jo vähän kulahtaneelta näyttäviin rakennuksiin.
”Nämä ovat tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä, joista arkkitehdeilla on sellaista näkemystä ja tietotaitoa, ehkä ymmärrystäkin, jota tulisi tuoda esille.”
Viime vuosina arkkitehdit ovat onnistuneet nostamaan profiiliaan osallistumalla aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hyvänä esimerkkinä Adlercreutz mainitsee Safan edellisen puheenjohtaja Henna Helanderin toiminnan.
Arkkitehdin työ on mitä suurimmassa määrin yhteiskunnallista vaikuttamista.
Kun Adlercreutz valittiin eduskuntaan vuonna 2015, hän oli ensimmäinen arkkitehtitaustainen kansanedustaja pitkään aikaa. Viime kaudella hänellä oli kuitenkin kaksi kollegaa: Veronica Rehn-Kivi Rkp:sta ja vihreiden Jenni Pitko, joka uusi paikkansa viime kevään vaaleissa.
Adlercreutz sanoo, että yhteistyö arkkitehti-kansanedustajien kesken on ollut hyvin epämuodollista, mutta tarpeen tullen he ovat keskustelleet rakentamisen ja maankäytön kysymyksistä.
”Esimerkiksi viime kaudella, kun uusi rakentamislaki oli valmistelussa, pohdimme sitä yhteisesti ja veimme Safan viestit koordinoidusti ympäristövaliokunnan jäsenille.”
Lakiesitystä saatiinkin parannettua valiokuntakäsittelyssä, vaikkei hyväksytty lakikaan ole Adlercreutzin mielestä ongelmaton.
Tällä eduskuntakaudella on tarkoitus uudistaa alueidenkäyttölaki, ja Adlercreutz uskoo, että samanlaista koordinointia tullaan tekemään myös sen kohdalla. Nyt tilanne on tosin astetta mutkikkaampi, sillä Adlercreutz istuu hallituksessa ja Pitko edustaa oppositiopuoluetta.
”Se tietenkin aiheuttaa hieman uusia haasteita, mutta eivät nämä niin politisoituneita kysymyksiä ole.”
Adlercreutz korostaa myös hyvää keskusteluyhteyttään ympäriministeri Kai Mykkäsen kanssa.
”Vaikuttaminen onnistuu siten hallituksen sisälläkin, kunhan potentiaaliset ongelmakohdat saadaan ajoissa määriteltyä, jotta tiedetään, mihin vaikuttaminen kannattaa suunnata.”
Eurooppa- ja omistajaohjausministerinä Adlercreutz ei pysty suoraan vaikuttamaan rakentamisen ja maankäytön lainsäädäntöön, mutta tässäkin tehtävässä on mahdollisuuksia edistää esimerkiksi ekologisesti kestävää rakentamista.
”Johtamillani yhtiöillä on vastuullisuusperiaatteet, joihin sisältyy ilmastovaikutusten arviointi ja vastaavia kysymyksiä, jotka liittyvät välillisesti siihen, miten ne huolehtivat käytössään olevasta rakennuskannasta.”
Eurooppa-ministerin vastuulle taas kuuluu EU:n kautta tulevan lainsäädännön kansallinen toimeenpano. Adlercreutz mainitsee erityisesti rakennusten energiatehokkuuden, joka on herättänyt viime vuosina paljon keskustelua.
”Suomessa ollaan mielestäni ihan perustellusti huolissaan siitä, että energiatehokkuutta katsotaan liian yksisilmäisesti. Ei nähdä esimerkiksi sitä, että täällä energiatehokkuus on jo lähtökohtaisesti paremmalla tolalla kuin muualla. Jos samat periaatteet pakotetaan kritiikittömästi koskemaan kaikkia rakennuksia, erityisesti vanhoja joudutaan lisäeristämään, jolloin riskirakenteet lisääntyvät ja sen kautta menetetään rakennusperintöä.”
Adlercreutz kertoo tavanneensa muutama viikko ennen haastattelua EU:n energiakomissaari Kadri Simsonin ja nostaneensa esiin tarpeen nähdä uuden ja vanhan rakennuskannan erilaisuus.
”Ainut mittari ei voi olla U-arvo tai laskennallinen nettoenergiantarve, vaan muitakin asioita on otettava huomioon. Toivottavasti viesti meni perille, ja ainakin suomalaisessa toimeenpanossa näitä joustoja pyritään mahdollistamaan.”
Arkkitehtikunnassa on koettu ongelmalliseksi, että rakennetun ympäristön kysymykset ovat hajaantuneet eri ministeriöiden ja tutkimuslaitosten vastuulle, eikä kokonaisnäkemystä muodostu. Safan viime kevään eduskuntavaalien alla julkaisemiin hallitusohjelmatavoitteisiin sisältyi siksi rakennetun ympäristön paneeli, joka tuottaisi riippumatonta tutkimustietoa päätöksenteon tueksi.
Adlercreutz sanoo ehdotuksen olevan hyvä ja kehittämisen arvoinen, vaikka pelkääkin astuvansa näkemyksineen ympäristöministeri Mykkäsen tontille.
”Mutta hän on sen verran hyvä ystävä, että uskallan sen tehdä.”
Arkkitehtien pitäisi Adlercreutzin mielestä tuoda purkamista ja korjaamista koskevaan keskusteluun historiallista perspektiiviä ja kertoa, miten esimerkiksi 1950-luvun arkkitehtuurin suhtauduttiin 1920-luvulla. Kuva: Katja Tähjä
Adlercreutzin työhuone sijaitsee Valtioneuvoston linnan Ritarikadun puoleisessa siivessä. Viime aikoina on keskusteltu paljon korttelin uudisrakennushankkeesta, jonka tieltä purettaisiin sisäpihalle vuonna 1900 valmistunut entinen painotalo. Näin pyritään keskittämään eri osoitteessa sijaitsevia ministeriöitä samaan kortteliin ja siten tehostamaan hallinnonalojen vuorovaikutusta.
Rakennusperintöalan järjestöt ovat pitäneet yli satavuotiaan kivitalon purkamista hallitusohjelman ilmastotavoitteiden vastaisena ja näkevät uudisrakentamisen toisaalta vaarantavan linnanpihan arkkitehtonisen kokonaisuuden.
Adlercreutz sanoo, ettei ole ehtinyt kunnolla perehtyä uudistussuunnitelmaan, mutta kertoo ihailleensa piharakennuksen holveja tutustuessaan kesällä uuteen työpaikkansa. Siksi hän hämmästyi kuullessaan purkusuunnitelmasta.
”Ihmettelen, miten harkittu ja oleellinen osa tämän korttelin kehittämistä suunnitelma todella on. Kiistattahan piharakennuksella on arvoja ja rakennushistoriallista merkitystä, jotka siinä tapauksessa hävitetään. Ei meillä Suomessa ole liikaa säilynyttä rakennusperintöä, ja Senaatintorin ympäristö lienee kaikkein merkityksillä latautunein rakennetun ympäristön kohde koko maassa. Täällä ovat esillä kaikki keskeiset symbolit: koulutus, kirkko ja valtio. Niihin tulisi suhtautua erityisellä varovaisuudella.”
Valtion ja Senaatti-kiinteistöjen pitäisi Adlercreutzin mielestä muutenkin toimia esimerkillisesti rakennusperinnön vaalimiseksi ja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi.
Sellaista päätöstä en ole tehnyt, ettenkö palaisi joskus arkkitehtuuriin.
Ennen valintaansa kansanedustajaksi Adlercreutz työskenteli pitkään vanhempiensa Gunnel ja Eric Adlercreutzin perustamassa Arkkitehtitoimisto A-Konsulteissa. Innostavimmiksi suunnittelutöikseen hän mainitsee koulut ja päiväkodit, joita suunnitellessa pitää eläytyä lapsen ja nuoren todellisuuteen ja pohtia, millaisia tiloja oppimiseen sekä turvan ja inspiraation luomiseen tarvitaan.
Toinen intohimo Adlercreutzille ovat pienet, yksinkertaiset puurakennukset, jotka pystyy suunnittelemaan käytännössä itsekseen ja siten hallitsemaan pienimmätkin yksityiskohdat.
”Mitä yksinkertaisempi rakennus, sitä enemmän se antaa tilaisuuksia myös kokeilemiseen ja uusien asioiden keksimiseen.”
Siirtyminen suunnittelijasta kokopäiväiseksi poliitikoksi ei ollut Adlercreutzille aivan helppo tai ristiriidaton päätös.
”Se, että olen nyt ainakin tilapäisesti jättänyt jokapäiväisen suunnittelun, on ollut henkisestikin haastavaa, koska arkkitehdin työhän on jossain määrin kutsumustyö. Ainakin minulla on sellainen kuvitelma, että arkkitehdit suhtautuvat työhönsä intohimoisemmin kuin monet muut.”
Eräänlaisena henkisen takaporttina Adlercreutz on säilyttänyt osakkuuden A-Konsulteissa, ja hän kertoo suunnittelevansa edelleen satunnaisesti mökkejä tutuilleen.
”Olen toistaiseksi päättänyt katsoa, mihin tämä polku kantaa, mutta sellaista päätöstä en ole tehnyt, ettenkö palaisi joskus arkkitehtuuriin. On ehkä tervettäkin, että politiikassa toimiminen ei ole ainut mahdollinen polku, vaan voin tehdä sitä niin kauan kuin se tuntuu mielekkäältä tai mahdolliselta. Toki olen senkin jo sisäistynyt, että jos päätän siirtyä takaisin suunnittelijaksi, sekin tulee olemaan oma sopeutumisprosessinsa.”