Eija Merenmies käsitteli väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston laajennuskilpailusta 1930-luvulla syntynyttä debattia. Simo Paavilainen peilaa esseessään Merenmiehen väitöskirjaa Helsingissä tällä hetkellä käynnissä oleviin hankkeisiin, joissa ollaan tekemisissä Engelin arkkitehtuurin kanssa.
Aalto-yliopistossa tarkastettiin kesäkuussa kiinnostava väitöskirja, joka herättää ajatuksia myös Helsingin ajankohtaisista täydennyshankkeista.
Arkkitehti Eija Merenmies käy väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston päärakennuksen laajennuskilpailu 1931, edeltävät vaiheet ja toteutus huolella läpi rakennushankkeen vaiheet, eri suunnitelmat, toteutukset ja käydyt debatit. Tärkein niistä koski vuonna 1931 käytyä yleistä arkkitehtuurikilpailua.
Debatin syynä oli paljolti se, että kilpailu osui keskelle suurta tyylimuutosta klassisismista kohti funktionalismia. Suuri enemmistö, 26 kilpailuehdotusta, edusti klassisismia, vain kolme ehdotusta uutta funktionalismia. Siitä huolimatta jälkidebatti käytiin funktionalismin ja klassisismin välillä. Keskustelua käytiin paitsi Arkkitehti-lehdessä, jonka päätoimittajana oli tuolloin Hilding Eklund, erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä eli Hufvudstadsbladetissa, Svenska Pressenissä, Studentbladetissa ja jopa Hangö-lehdessä.
Arkkitehtiliitto oli asettanut kilpailun tuomareiksi Jussi Paatelan ja Oiva Kallion, joista jälkimmäinen esitti sittemmin eriävän mielipiteen kilpailun tuloksesta. Ensimmäistä palkintoa ei jaettu lainkaan. Toisia palkintoja annettiin kaksi, toinen J. S. Sirénille ja toinen parivaljakolle Jarl Eklund ja Toivo Jäntti. Molemmat edustivat 1920-luvun klassisismia.
Kolmannen palkinnon saivat veljekset Kaj ja Dag Englund selkeän funktionalistisella ehdotuksellaan. P. E. Blomstedt sai lunastuksen ehdotuksella, joka yhdisteli klassisismia ja funktionalismia. Kolmannen funktionalistisen ehdotuksen teki Alvar Aalto, mutta jäi vaille palkintoa.
Jatkosuunnittelu annettiin Sirénille paljolti siksi, että hän oli Ekelundia ja Jänttiä helläkätisempi C. L. Engelin suunnitteleman vanhan osan sisätiloille.
Kaj Englundin kolmannen palkinnon saanut ehdotus säästi osan pihamaasta ja aidasta portteineen. Funktionalistinen lisärakennus erottui selvästi Engelin suunnittelemasta vanhasta osasta. Kuva: Arkkitehti 12/1931
Tyylikysymyksen ohella toinen keskustelun aihe oli asemakaavallinen: tuliko rakennusten muodostaa umpikortteli vai noudattaa funktionalismin tavoittelemaa avointa korttelirakennetta?
Muun muassa Nils Erik Wickberg muistutti, että avokaava oli myös empiren tavoite. Se olisi toteutunut niin, että uudisrakennus olisi ollut vain Fabianinkadun varressa ja sitä olisi yhdistänyt Engelin osaan pihan keskellä vanhan juhlasalin linjassa oleva yhdyssiipi. Muurit olisivat erottaneet istutetut etupihat kaduista.
Kaikki kolme funktionalistista ehdotusta noudattivat avokaavaa, mutta suuri enemmistö kilpailuehdotuksista oli vanhan osan räystäskorkeutta noudattavia tasakorkeita umpikortteleita.
Seuranneen debatin ansio oli, että Sirén ryhtyi jatkokehittämään suunnitelmaansa ja löysi hyvän kompromissin avokorttelin ja umpikorttelin väliltä. Hän seurasi Engelin itsensä esittämää ratkaisua, joka oli löydettävissä Senaatintorin toiselta puolelta eli Valtioneuvoston linnasta. Siellä vain kahden kerroksen korkuinen siipirakennus Aleksanterinkadun varressa yhdistää toria ja Ritarihuoneen puistikkoa reunustavia korkeampia siipiä.
Sirénin lisärakennuksen valmistuttua sen julkisivuja moitittiin pastisseiksi ja epärehellisiksi. Hän oli ottanut mallia Engelin osan risaliiteista ja ornamentiikasta. Sirén ei varmaankaan tehnyt Engelistä muistuttavia julkisivuja vanhoillisuudesta vaan harkinnasta. Hän suunnitteli samaan aikaan Eteläesplanadille Lassila & Tikanoja -yhtiölle Helsingin ensimmäisen uusasiallisuutta edustavan liiketalon, joka valmistui yliopiston lisärakennuksen tavoin vuonna 1935.
Tutkimuksessaan Merenmies ei asetu sen enempää klassisismin kuin funktionalismin puolelle, mikä on väitöskirjassa viisasta. Herää kuitenkin kysymys: kumpi on tärkeämpää, miljöön yhtenäisyys vai niin sanottu arkkitehtuurin rehellisyys? Toteutunutta kokonaisuutta katsoessa näyttää, että tehdyt ratkaisut olivat oikeita, ja lopputulos vaikuttaa ympäristössään itsestään selvältä ja onnistuneelta.
Näyttää siltä, että tehdyt ratkaisut olivat oikeita, ja lopputulos vaikuttaa ympäristössään itsestään selvältä ja onnistuneelta.
Senaatintalo eli nykyisen Valtioneuvoston linnan pohjapiirroksessa vuodelta 1818 näkyy Engelin ajatus puolipyöreästä terassista korttelin keskellä. Kuva: Kansallisarkisto
Helsingissä on tälläkin hetkellä käynnissä hankkeita, joissa ollaan tekemisissä Engelin arkkitehtuurin kanssa. Onko Merenmiehen väitöskirjalla jotakin annettavaa niihin? Näistä muutamia ajatuksia: Engelin arkkitehtuurille tärkeitä ovat symmetria ja avaruus, tilan tuntu, johon avokorttelin suosiminenkin tähtää.
Valtioneuvoston kortteli on rakentunut Engelin kokonaissuunnitteleman pohjalta vuodesta 1817. Nyt sen sisäpihaa jakavaa, 1900-luvun alussa valmistunutta painotaloa ollaan purkamassa ja korvaamassa uudisrakennuksella. Parhaiten empiren tavoitteita noudattaisi se, että sisäpiha jäisi tyhjäksi ja koko tila nähtäisiin kokonaisuutena.
Kun näin tuskin toimitaan, seuraavaksi parasta olisi, jos noudatettaisiin Engelin antamaa vihjettä, joka näkyy rakennuksen alinta kerrosta esittävässä piirustuksessa. Pihan keskellä on korkeuseroa hyödyntävä puolipyöreä terassi, jonka suora sivu on vasten pihan pohjoislaitaa. Tekemällä puolipyöreä lisärakennus saataisiin pihan eteläsivu näkymään kokonaisena ja käsitys sen alkuperäisestä mitasta. Käyttämällä julkisivuissa esimerkiksi runsaasti lasia voitaisiin alleviivata, ettei rakennus kuulu alkuperäiseen kokonaisuuteen.
Toinen Engeliin liittyvä ajankohtainen hanke on suunnitteilla Kasarmitorille. Sen länsilaidalle vuonna 1960 valmistunut entinen näyttelyhalli ollaan korvaamassa korkeammalla liikerakennuksella. Toteutuessaan se heikentäisi vaikutelmaa torista Engelin suunnitteleman, vuonna 1822 valmistuneen Kaartin kasarmin etuaukiona, sillä kasarmin pääjulkisivun läntinen pää jäisi näkymättömiin.
Näyttelyrakennuksen olemassaolosta on kuitenkin se hyöty, että se vaimentaa Kasarmikadun toisella puolella olevien, liian korkeiksi korotettujen rakennusten vaikutusta aukiokokonaisuuteen. Näyttelyrakennusta voidaan muokata, jopa uusia, mutta ei korottaa.
Ilkka Martaksen suunnittelema väliaikaiseksi tarkoitettu näyttelyhalli valmistui vuonna 1960 Engelin suunnitteleman Kaartin kasarmin naapuriksi. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Engelin suunnittelemasta Kaartin lasaretin korttelista on jäljellä kaksikerroksinen päärakennus ja läntinen siipirakennus. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
Vuosina 1827–1836 valmistuneen vaatimattoman Kaartin lasaretin merkitystä Lönnrotinkadun varrella ei voida symmetrialla enää parantaa.
Engelin suunnittelema, kolmesta rakennuksesta koostunut varuskuntasairaala menetti toisen sivurakennuksensa Helsingin pommituksissa vuonna 1939, ja osittain sen paikalle nousi jo kaksi vuotta myöhemmin kookas laboratoriorakennus. Korttelin Hietalahdenkadun puoleiselle laidalle on kaavoitettu paikka kuusikerroksiselle uudisrakennukselle. Hieman lähemmäksi sisäpihan symmetriaa päästäisiin, jos uudisrakennuksen korkeus noudattaisi viisikerroksisen laboratoriorakennuksen korkeutta.
Saman tyyppiset ongelmat koskevat myös Elielinaukiota, vaikka Engelin nimi ei siihen liitykään. Linja-autoterminaalina toimiva aukio on tällä hetkellä suurten kaupunkikuvaan vaikuttavien muutossuunnitelmien kohteena. Erityisen arvokasta nykyisellä aukiolla on Eliel Saarisen suunnitteleman rautatieaseman vuonna 1914 valmistunut länsisiipi, joka on vasta 2000-luvun alussa saatu mukaan kaupunkinäkymiin. Se oli alun perin julkisivu ratapihalle, joka ulottui nykyisen Vltava-rakennuksen taakse.
Länsisiipi on materiaaliltaan vaatimattomampi ja yksinkertaisempi kuin asemarakennuksen muut julkisivut. Sen arkkitehtuuria voi kutsua uusbarokiksi tai 1910-luvun barokiksi ennen kaikkea kaartelevan portaalinsa ja taitekattonsa ansiosta. Julkisivu on sukua Keski-Euroopan palatsifasadeille ja siinä mielessä Suomessa poikkeuksellinen.
Fasadin näkymisen kannalta on tärkeää, että sen eteen ei rakenneta mitään. Elielinaukion tulisi olla kuin Rautatientorin pikkuveli. Kun Vltava-ravintolan käytössä oleva rakennus tulee ilmeisesti säilymään, on sen puuttuvan pohjoissivun suojaksi syytä tehdä litteä, levymäinen rakennus vastapäisen hotellin esimerkkiä noudattaen. Aukiota voisi Postitalon suuntaan rajata puuistutuksin ja matalilla paviljongeilla.
Viime vuosina Helsingin kaupunkisuunnittelun tavoitteena on ollut tiivistäminen ja tehostaminen. Se on ymmärrettävää, kunhan kaupunkilaisten yhteiset julkiset tilat jätetään rauhaan. Erityisesti tulee muistaa ja suojella empireä ja Engelin arkkitehtuuria, jolla on yhdistävä ja leimaa antava merkitys Helsingin vanhimmille kaupunginosille. Selkeät avoimet aukiot kuuluvat empirekaupunkiin.
Kirjoittaja on arkkitehtuurin perusteiden ja teorian emeritusprofessori.