Arvorakennusten omistamisen luulisi olevan myönteinen asia, mutta monille kiinteistönomistajille vanhat rakennukset tuntuvat olevan vain rasite. Jopa valtiovalta näyttää pyrkivän eroon arvokkaista kiinteistöistään, Helander kirjoittaa.
Suunnitelmat Valtioneuvoston linnan kortteliin kohdistuvasta jättiremontista ja tiivistämishankkeesta herättävät kysymyksiä valtion hallinnoiman arvokkaan rakennuskannan ja samalla rakennusperinnön kohtalosta yleisemminkin. Korttelin sisäpihalta on tarkoitus purkaa vuonna 1900 valmistunut entinen painotalo ja rakentaa sen tilalle syvärunkoinen nelikerroksinen toimistorakennus sekä maanalaisia tiloja.
Kiinteistöpolitiikkaa hallitsee Suomessa kaksi tendenssiä. Yhtäällä kasvualueilla pyritään entistä tiiviimpään rakentamiseen. Avoimet paikat täyttyvät. Toisaalla taas rakennuskantaa on laajalti tyhjenemässä. Samalla kun Valtioneuvoston linnaan sullotaan lisää kerrosalaa, esimerkiksi Katajanokalla vanha rahapaja ja siihen liittyvä lisärakennus ovat poistumassa ulkoministeriön käytöstä, ja tilat ovat jo olleet myytävinä. C. L. Engelin suunnittelemat lääninhallitusten rakennukset Hämeenlinnassa ja Mikkelissä odottavat tyhjillään uutta käyttöä, ehkä uusia omistajia.
Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelujen osastonjohtaja Ulla Salmela on äskettäin ansiokkaasti kuvannut valtion rakennusperinnön tulevaisuuden ongelmia museoviraston blogissa.
Valtiovalta näyttää pyrkivän eroon hallitsemistaan arvokiinteistöistä. Pieninä poimintoina mainittakoon Pukkilan hienon kartanomuseon ja Eliel Saarisen loisteliaan Marmoripalatsin myynti yksityiselle taholle. Siten valtio luopuu vastuustaan ylläpitää arvokasta rakennusperintöä. Jäljelle näyttävät jäävän lähinnä keskiaikaisperäiset linnamme, joitakin Louhisaaren kaltaisia muistomerkkejä ja Suomenlinna.
Nyt voimistuva kiinteistöpolitiikka jyrää rakennusperinnön ylläpitämisen alleen.
Halutaanko rakennuskantamme nähdä voimavarana vai rasitteena? Sen, että saa arvorakennuksen huostaansa, kuvittelisi olevan omistajalleen myönteinen asia, kulttuuritahdon ilmaisu ja ylpeyden aihe. Mutta näyttääkin siltä, että monet kiinteistönomistajat kokevat vanhat rakennukset vain rasitteeksi. Pahimmassa tapauksessa vanha rakennuskanta siirretään kiinteistöspekulanttien käsiin.
Näkemys, että maamme rakennuskanta ja rakennusperintö ovat merkittävä voimavara, näyttää olevan väistymässä. Nyt leviää propaganda, jonka mukaan kulttuuri on pelkkää luksusta – siis myös rakennuskulttuuri?
Restaurointi, jos sillä tarkoitetaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja ympäristöjen ylläpitämiseen ja kunnostamiseen tähtäävää toimintaa, näyttää rakennusalalla jäävän poikkeukselliseksi toiminnaksi. Jätetäänkö se vain yksityisten mesenaattien tai joissakin tapauksissa kuntien ja seurakuntien harteille?
Ilahduttavimpia asioita rakennusperinnön hoidon alalla on viime vuosikymmeninä yleistynyt käytäntö laatia perusteellisia rakennushistoriaselvityksiä korjaustöiden perustaksi. Ikävä kyllä monissa tapauksissa esitettyjä lähtökohtia ei rakennusten muutoksiin liittyvissä ristipaineissa kuitenkaan sen enempää tarvitse ottaa huomioon – ikään kuin nuo selvitykset olisi tilattu vain muodon vuoksi, rakennuttajan omatunnon tyydytykseksi.
Sellainen rakennuskannan ylläpito- ja kunnostusmenettely, jossa lähtökohtina ovat rakennuksiin sisältyvät arvot ja olemassa olevien tilojen tarjoamat luontevat käyttömahdollisuudet, näyttää jäävän pelkästään hurskaaksi toiveeksi. Koko rakennussuojelun käsite tuntuu viittaavan jonkinlaiseen, lähes epätoivoiseen hätävarjeluun. Mieluummin puhuisin rakennetun ympäristön (aktiivisesta) hoidosta, siitä mitä ruotsin kielen ilmaisu byggnadsvård tarkoittaa.
Valtion hallitsemaan – ja muuhunkin – käyttöön jäävään rakennuskantaan kohdistuu sitäkin suurempia käyttö- ja lisärakentamispaineita. On selvää, että jatkuva käyttö, utilitas, on perustana sille, että rakennuksia ylläpidetään.
Kuitenkaan ei voi välttyä havainnolta, että vanhoihin rakennuksiin usein kohdistetaan kohtuuttomiakin odotuksia ja vaatimuksia. Tyypillinen esimerkki on työtiloja käsittävien rakennusten yli pyyhkivä muotiaalto muokata niistä ”monitilaympäristöjä”. Valtavia investointeja ja niistä seuraavia uudelleen muokkauksia tehdään, vaikka koko ajatussuunta näyttää jo alkuunsa vanhentuneelta. Joidenkin vuosien jälkeen kai joudutaan sitten uuteen muutoskierteeseen. Näinkö bruttokansantuotetta kasvatetaan ja työllisyyttä turvataan?
Jos eläytyy vanhaan rakennukseen, voi syystä tuntea olonsa ahdistetuksi. Sääliksi käy, kun taloilta vaaditaan niin paljon. Entä jos rakennukset saisivat vanheta arvokkaasti?
Pohjapiirroksessa vuodelta 1904 näkyy Ricardo Björnbergin suunnittelema uusi pohjoissiipi ja pihasiipi Senaatin kirjapainon käyttöön. Engelin suunnittelemaa soikea kirjastosali on vielä jäljellä itäsiivessä. Kuva: Kansallisarkisto
Olisi toki kohtuutonta väittää, että edellä kuvatut ilmiöt olisivat kaikkialla vallitsevia. Poikkeuksia, loistaviakin, onneksi löytyy. Mutta kysymys on kasvavista rakennusperinnön kohtaloon vaikuttavista tendensseistä.
On selvää, että on olemassa rakennuskantaa, joka odottaa uutta käyttöä, ja jota sitä varten joudutaan muokkaamaan perusteellisestikin, kuten vanhat tyhjenevät teollisuusrakennukset tai asunnoiksi muutettavat toimistotalot. Tällaisesta muutoksesta on tullut eräs valtavirtaus. Niinpä esimerkiksi Kööpenhaminassa entinen restauroinnin professuurin ala muutettiin jo vuosia sitten transformaatioksi.
Mutta on laajasti myös rakennuskantaa, joka ei siedä suuria muutoksia, eikä niitä tarvitsekaan. Voitaisiin puhua rakennusten muutostoleranssista, sietokyvystä muutoksille, huomioon otettavana lähtökohtana, kun niiden kunnostusta lähdetään pohtimaan.
Kiinteistöpolitiikan eräs perustoiminta, rakennusten jatkuva ylläpito ja hoito, laiminlyödään liian usein. Kuten itse John Ruskin (1819–1900), taidehistorioitsija ja varhainen restaurointiteoreetikko, totesi osuvasti: Jos rakennuksia jatkuvasti hoidetaan, ei tarvita restaurointia. Nykyinen käytäntö näyttää olevan se, että rakennusten hoidon puutteessa vuosikymmeniä kerätään korjausvelkaa. Esimerkiksi Säätytalon arkoja julkisivupintoja ei kolmenkymmenen vuoden aikana ole laajemmin huollettu. Sitten tuleekin suuren peruskorjauksen – venäjän kielessä kapitalnyi remont – vuoro.
Monessa tapauksessa tilaisuutta käytetään hyväksi siihen, että edellisen polven virheelliseksi tuomittavan restaurointikäsityksen mukaiset jäljet pyyhitään pois, toteutetaan niin sanottu revanssirestaurointi.
Kiinteistöpolitiikan eräs perustoiminta, rakennusten jatkuva ylläpito ja hoito, laiminlyödään liian usein.
Palaan vielä valtioneuvoston kortteliin, sen ”remonttisuunnitelmiin”. Suurin ongelma, se tiedostetaan, on suuren lisärakentamisoikeuden sullominen korttelin sisäosiin. Perusteeksi esitetään, että valtiovallan johdon toimintaa näin voidaan tehostaa.
Museovirasto on vuonna 2020 antanut peruskorjaushankkeesta puoltavan lausunnon. Siinä todetaan muun muassa:
”Valtioneuvoston linnan ja viereisen Valtioneuvostokorttelin työympäristöä koskevat tavoitteet on määritetty osana laajempaa valtioneuvoston toiminnan ja työympäristön uudistustarpeiden selvitystä. Uudisrakentaminen lisää Valtioneuvoston työtilojen määrää ja täydentää työympäristön tilavalikoimaa, erityisesti kokoustiloja ja niihin liittyviä kulkuvyöhykkeitä.
Uudisrakentaminen kasvattaa korttelin rakennettua kerrosalaa merkittävästi. Korttelin keskelle sijoittuva uudisrakentaminen ja sen maanalaiset ja -päälliset yhteydet edellyttävät pihasiiven eli painotalon ja sen yhdyssiiven purkamista korttelin sisältä.
Valtioneuvoston linnan suojelurajaus tehdään […] siten, että […] niin kutsuttu painotalo ja siihen liittyvä yhdyskäytävä jätetään rajauksen ulkopuolelle. Valtioneuvoston tilastrategian mukaan rajauksen tekeminen on välttämätöntä, vaikka muutoksen myötä menetetään arkkitehtonisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas pihasiipi.
Valtioneuvoston tekemien selvitysten ja hankesuunnitelman mukaan riittävän suuri uudisrakennus sekä siihen liittyvä pihakannen alainen rakentaminen on välttämätön edellytys korttelin säilymiselle edelleen alkuperäisessä valtion keskushallinnon käytössä. […]
Pihasiivessä on sen kaltaisia teknisiä rajoitteita, että sitä ei voida hyödyntää osana alueelle sijoitettavaa uudisrakennusta. Rakennuksen säilyttäminen rajoittaisi merkittävästi hankkeeseen olennaisesti liittyvää maanalasta rakentamista ja vaikeuttaisi välttämättömien yhteyksien rakentamista rakennuksen eri osien välillä […]. Painotalon purkamista ja huomattavaa lisärakentamista on esitetty jo 1930–1940-luvuilla laadituissa Valtioneuvoston linnan laajennussuunnitelmissa.”
Museoviraston lausunnossa valtioneuvoston suunnalta tulleet perusteet suunnitelmien toteuttamiselle ja siitä seuraaville purkutoimille on esitetty lähes uhkavaatimusten tapaisesti. Vaihtoehtoiset tarkastelut eivät siis tulisi kysymykseen? Lisäksi vedotaan vielä aikaisempiin, harkitsemattomiin suunnitelmiin, ikään kuin vanhat synnit nyt puoltaisivat suunnitelmia.
Vanhan Senaatintalon pihalla olevan entisen painotalon arvo punnitaan siis olemattomaksi korttelin uudistuspaineen edessä. Keskeisin kysymys onkin, pitääkö kaikki valtionhallinnon tehostamistavoitteet toteuttaa juuri Valtioneuvoston linnan ja sen naapurin kortteleissa?
Carl Ludvig Engelin leikkauspiirustuksessa vuodelta 1818 näkyvät Senaatintalon eli nykyisen Valtioneuvoston linnan pihalle suunnitellut istutukset. Kuva: Kansallisarkisto
Engelin alkuperäisen suunnitelman rinnalla myös korttelin myöhemmillä historiallisilla kerrostumilla on oma arvonsa.
Kuten perusteelliset rakennushistoriaselvitykset kertovat, Valtioneuvoston linnan korttelissa on jo ensimmäisen satavuotiskauden aikana toteutunut laajoja muutos- ja lisärakennusvaiheita. Erityisen valitettava vaihe oli Engelin korttelin itäsiipeen suunnitteleman hienon kirjastotilan purkaminen 1910-luvulla. Toisaalta eri rakennusvaiheet, joissa tietoisesti sopeuduttiin Engelin arkkitehtuurin henkeen, muodostavat nykyisellään varsin harmonisen kokonaisuuden.
Miten suunniteltu, raskaan oloinen uusi piharakennus sointuu yhteen eleganttien uusklassisten kadunvarsisiipien kanssa? Kaupunkikuvassa uudisrakennus jäisi tosin piiloon kadunvarsirakennusten luoman suojamuurin taakse, kuten arkkitehti Erkki Mäkiö on ironisesti huomauttanut. On siinäkin peruste rakennuksen kyseenalaiselle laadulle.
Nyt purettavaksi esitetyllä niin sanotulla painotalolla on myös oma erityinen arvonsa rakennustaidon esimerkkinä. Talon aikoinaan edistyksellisten rautarakenteiden kohdalla Museoviraston lausunnoissa viitataan jopa Gustave Eiffeliin.
Engelin suunnitelman oleellisena lähtökohtana oli avaran puutarhapihan muodostaminen korttelin sisäosaan.
Se ei kuitenkaan koskaan toteutunut valmiiksi. Korttelin monien rakennusvaiheiden jälkeen piha-alue on jo oleellisesti surkastunut. Engelin perintöön vetoaminen on korttelin rakennussuunnitelmien arvostelijoiden lausunnoissa tässä mielessä ehkä vähän ontuvaa. Empiren Helsingin julkisiin rakennuksiin kuuluivat torien ja katujen taustalla olevat avarat pihamaat. Yliopiston korttelissakin puutarhamainen piha rakennettiin umpeen 1930- ja 1940-luvuilla, mutta vanhan Kantonistikoulun piha on säilynyt.
Valtioneuvoston korttelin suunnitelmissa sekin pieni avaruus, joka pihamailla on säilynyt, menetettäisiin tiivistämissuunnitelmien myötä. Suuren uudisrakennuksen sullominen kortteliin solakan painotalon tilalle jättää pihasta jäljelle vain ahtaat suikaleet.
On otettava aikalisä ja punnittava Valtioneuvoston linnan korttelin vaihtoehtoisia kehittämismahdollisuuksia.
Radikaalimpiakin vaihtoehtoja voisi olla. Sallittakoon pieni ajatusleikki: Entä jos painotalo nyt kuitenkin purettaisiin, mitä mahdollisuuksia tarjoutuisi sellaiselle suunnitelmalle, joka ottaisi yhdeksi lähtökohdakseen Engelin alkuperäisen korttelisuunnitelman avaruuden, pihamaan terassoinnit ja vehreät istutukset? Terassit ja pihanalainen rakentaminen voisivat tarjota mahdollisuuksia jo kohtalaisiin lisätiloihin.
On totta kai selvää, että jo monessa eri vaiheessa rakennettu ja uudelleen muokattu kortteli sietää myös muutoksia, uusia korjaus- ja rakentamisvaiheita. Mutta onko todella niin, ettei nyt esitetyille suunnitelmille ole mahdollista – tai halua – löytää kohtuullisempia, historiallisen ympäristön antamat lähtökohdat paremmin huomioon ottavia vaihtoehtoja?
Valtioneuvoston korttelin uudistamissuunnitelmissa ei ainakaan ole kysymys muuten niin suosituiksi tulleista säästötoimista. Siitä kertoo hankkeen satoihin miljooniin kohoava rakentamisbudjetti.
On otettava aikalisä ja punnittava Valtioneuvoston linnan korttelin vaihtoehtoisia kehittämismahdollisuuksia.
Suurin uhka kasvavien paikkakuntien vanhalle ja uudemmallekaan rakennuskannalle ei ole sen huono kunto tai käyttökelvottomuus. Rakennetun ympäristön ylläpidon pahin este on vahvistuva uusi maapolitiikka.
Helsingin kohdalla voidaan muistella, kuinka rakennusoikeuksien pienentäminen 1950-luvulla tehdyssä rakennusjärjestyksen muutoksessa toimi, paradoksaalisesti, asuintalokannan säilymisen parhaana vaikuttimena. Kysynnän alaisilla paikoilla hamuttu ja nyt niin keveästi myönnettävä lisäkerrosala – tonttikeinottelun tavoite – johtaa siihen, että paikalla olevan rakennuksen kaupallinen arvo putoaa nollaan, tai muuttuu suorastaan negatiiviseksi, kun purkukustannukset otetaan huomioon.
Kansantaloudellisesti rakennuskannan poistumasta johtuva menetys on sitä vastoin merkittävä.
Tietysti on tunnustettava se tosiasia, että taloudellisen kehityksen suuret linjat armottomasti määrittelevät myös rakentamisen ja rakennuskannan käytön ja samalla rakennusperinnön ylläpitämisen edellytykset ja ehdot. On kuitenkin hämmentävää, kuinka notkeasti suunnittelun ideologiat kääntyvät myötäilemään ja kannattamaan myös lyhytnäköisiä taloudellisia suhdanteita.
Siinä pohdinnan aihe suunnittelijakunnalle.
Kirjoittaja on arkkitehtuurin historian emeritusprofessori sekä Suomen arkkitehtiliiton ja Icomosin Suomen osaston kunniajäsen.
Kirjoitus on muokattu Icomosin Suomen osaston ja Rakennusperintö-Safan lokakuussa 2023 järjestämässä tilaisuudessa ”Murtuuko rakennussuojelu? Tiivistäminen ja tehostaminen uhkaavat rakennussuojelua” pidetystä puheenvuorosta.