Y-säätiön Elonkirjotalo-hankkeessa suunniteltiin puukerrostalo, joka voidaan rakentaa niin, että mahdollisimman suuri osa tontista jää koskemattomaksi.
Luonnon monimuotoisuus heikkenee huolestuttavaa vauhtia. Eliölajeja on nyt vähemmän ja harvemmassa kuin aiemmin.
Luontokadon yksi keskeinen syy on rakentaminen: se vie maa-alaa, kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa hiilidioksidipäästöjä. Siksi vanhan korjaaminen on niin luonnon monimuotoisuuden kuin hiilijalanjäljen näkökulmasta parempi vaihtoehto kuin uudisrakentaminen, jos se muutoin on mahdollista. Aina ei ole.
Y-Säätiö on tutkinut Elonkirjotalo-hankkeessa, miten puukerrostalon teknisillä ja tilallisilla ratkaisuilla voidaan turvata kaupunkiluonnon monimuotoisuutta ja pienentää asumisen hiilijalanjälkeä. Hankkeen suunnittelusta vastaa arkkitehti Pekka Pakkanen Planetary Architecturesta. Y-säätiössä hanketta on luotsannut arkkitehti Inari Virkkala.
Elonkirjotalon suunnittelun lähtökohtana oli ajatus, ettei kaikkea tontilla olevaa raivattaisi ja päällystettäisi soralla, kuten yleensä tapana on, vaan rakennus istutettaisiin tontille sen luontoarvojen ehdoilla. Jo tontin maa on täynnä elämää: puiden juuria, mikrobeja, kasvien siemeniä, ravinteita.
Elonkirjotalossa rakennustyömaalle jäävä ala minimoidaan. Nosturi nostaa mahdollisimman suuret ja valmiit tilaelementit paikoilleen tontin nurkalta. Kuva: Planetary Architecture
Elonkirjotalossa maaperän ja tontin luontoarvoja haluttiin vaalia nostamalla rakennus pilareille. Talon alle ja sen ympärille jätetään mahdollisimman paljon alaa koskemattomaksi. Kulku taloon käy pitkospuiden kautta. Piha on katselemista ja haistelemista varten – ja tietty ryteikköisyys kertoo elonkirjon kauneudesta.
Talo toteutetaan CLT–suurelementeistä, jolloin rakennustyömaalle jäävä ala minimoidaan. Nosturi nostaa mahdollisimman suuret ja valmiit tilaelementit paikoilleen tontin nurkalta. Autopaikat voidaan ennallistaa autojen tarpeen vähentyessä ja yhteiskäyttöautojen lisääntyessä.
Pihattomiksi asukkaat eivät jää. Talon katolla on suuri, osin kasvihuonemaisesti katettu terassi viljely-, leikki- ja oleskelupaikkoineen. Asuntojen edessä on leveä luhtikäytävä, joka on puolijulkista tilaa. Luhtikäytävävyöhykkeeseen on sijoitettu myös poistumistiet omina paloteknisinä osastoinaan. Näin asukkaat voivat myös kalustaa asuntojensa edustaa.
Elonkirjotalolle ollaan etsimässä toteutuspaikkaa Helsingin lähiöstä, jossa rakennus säästäisi paikan luontoa verrattuna tavanomaiseen rakentamiseen. Hankkeessa syntyvä ratkaisukirjasto julkaistiin yleiseen käyttöön tammikuussa, ja sen sivuilta löytyy myös muuta tietoa, kuten eurooppalaisia esimerkkikohteita. Elonkirjotalo-hanke on hakenut mukaan Helsingin kaupungin Kehittyvä kerrostalo -ohjelmaan ja saanut ympäristöministeriön Kasvua ja kehitystä puusta -rahoitusta.
Maaperän ja tontin luontoarvoja haluttiin vaalia nostamalla rakennus pilareille.
Helsingin Jätkäsaaren Vihreistä vihrein -korttelista löytyy viherkattojen ja -seinien lisäksi muun muassa keittiöpuutarha. Vuonna 2017 valmistuneen kohteen suunnittelivat Arkkitehtuuri- ja muotoilutoimisto Talli ja Loci Maisema-arkkitehdit. Kuva: Pyry Kantonen
Elonkirjotalo ei ole ensimmäinen luonnon monimuotoisuutta huomioiva rakennus Suomessa. Esimerkiksi arkkitehti Bruno Eratin suunnitteleman ja jo 1978 valmistuneen, Espoossa sijaitsevan Villa Solbrantenin viherkaton idea oli kompensoida uudisrakennuksen aiheuttamaa haittaa luonnolle. Katolle pyrittiin luomaan elinolosuhteet harvinaistuvalle ketokasvillisuudelle. Katolla on tavattu neljääkymmentä kasvilajia.
Helsingin Jätkäsaareen toteutetun Vihreistä vihrein -korttelin viherkatot ja -seinät rikastuttavat paikallista luonnon monimuotoisuutta. Pihalla ja kattoterassilla on ketokasvillisuutta sekä viljelypaikkoja ja kasvihuone asukkaille. Hanke toteutettiin entiselle satama-alueelle, jossa luontoa ei juurikaan ollut jäljellä. Kohteen rakennussuunnittelu on arkkitehti Pia Ilosen ja vihersuunnittelu maisema-arkkitehti Pia Kuusiniemen, viherasiantuntijana toimi LuK Taina Suonio.
Italialainen arkkitehti Stefano Boeri on suunnitellut useita tornitaloja, ”vertikaalisia metsiä”, joissa puut kasvavat terassimaisilla ulokkeilla. Toteutuneet kohteet eivät ole ihan yhtä vehreitä kuin mallinnuskuvat, ja aika näyttää kuinka hyvin puut pysyvät hengissä istutuslaatikoissaan.
Niin olemassa olevien kuin uudisrakennusten pihojen käsittelyllä voidaan lisätä luonnon monimuotoisuutta merkittävästi. Kerroksellinen ja monilajinen kasvillisuus on monimuotoisen pihan lähtökohta. Kerroksellisessa kasvillisuudessa on eri kokoisia lajeja ruohovartisista kasveista pensaisiin ja puihin. Kasvien voi antaa rauhassa sekoittua ja lomittua. Rehevä kasvillisuus vetää puoleensa muita eliötä.
Puut eivät kansilla tai katoilla välttämättä menesty. Siksi maanvarainen piha on monimuotoisuuden kannalta parempi.
Elonkirjotalon piha on katselemista ja haistelemista varten – ja tietty ryteikköisyys kertoo elonkirjon kauneudesta. Kuva: Planetary Architecture
Luontokadon pysäyttämisen näkökulmasta yksi rakennus tai piha voi tuntua mitättömältä. Näin ei kuitenkaan ole: jo yksittäinen puu voi olla paikallisesti merkittävä kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle. Lisäksi vehreys tasaa ilmastonmuutoksen seurauksena ääreivöityvän sään vaikutuksia, kuten rankkasateista aiheutuvia kaupinkitulvia ja paahteisuudesta koituvaa lämpösaarekeilmiötä.
On myös selviä viitteitä siitä, että kodin läheisellä luonnon monimuotoisuudella on myönteisiä vaikutuksia ihmisten terveyteen. Ilkka Hanskin ja Tari Haahtelan tutkimusten mukaan lapset, joiden kodin lähellä on luontoa, pysyvät terveempinä kuin urbaanimmilla paikoilla elävät lapset. Elinympäristön vehreyden on todettu korreloivan allergioiden ja autoimmuunisairauksien kanssa. Mitä vähemmän vehreyttä, sitä suurempi riski sairastua.
Mitä rikkaampi luonto on geneettisesti ja lajivalikoimaltaan, sitä paremmin se kestää myös muutoksia. Riittävän runsas ja monipuolinen luonnonalueiden verkosto takaa luonnon monimuotoisuuden säilymisen. Siinä yksittäinen rakennus tai piha voi olla tärkeä lenkki. Viherkatot ja -seinät eivät vastaa alkuperäistä luontoa, mutta paikoissa, joissa luontoa ei ennestään ole, kaupunkivihreä lisää luonnon monimuotoisuutta.
Luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä on varoiteltu jo pitkään. Edesmennyt kalastaja ja toisinajattelija Pentti Linkola ehti nähdä, että hänen ennustamansa tuhot olivat toteutuneet ja toteutumassa vielä järkyttävämmässä mittakaavassa kuin hän oli osannut ajatella. ”Ihminen elää kuin sammakko kuumenevassa kattilassa itsepetoksessaan eikä kuuntele järjen ääntä”, Linkolaa lainaten.
Tarvitaan luonnontilaisten alueiden verkostoja, jotta lajit pystyvät liikkumaan ja säilyttämään geneettisen monimuotoisuutensa.
Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa erilaisiin ekosysteemeihin tai ekologisiin kokonaisuuksiin kuuluvien elävien eliöiden vaihtelua, elonkirjoa. Ihmisen toiminnasta johtuvaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä kutsutaan luontokadoksi.
Luonnon monimuotoisuus heikkenee kolmella tasolla: elinympäristöjen, lajien sekä lajien sisäisen monimuotoisuuden eli geenien osalta. Geneettinen monimuotoisuus mahdollistaa lajien sopeutumisen muutoksiin.
Lajin elinympäristöjen pirstaloituessa yksilöitä sinnittelee siellä täällä, mutta ne ovat liian hajallaan, jotta voisivat jatkaa sukua menestyksellisesti. Suomessa esimerkiksi linnuista aiemmin yleiset varpunen, naurulokki, haahka, hömötiainen ja pääskyt luokiteltiin vuonna 2019 erittäin uhanalaisiksi. Yksilöitä on vielä runsaasti jäljellä, mutta kannan kehitys on jyrkästi laskeva. Räystäspääskyn kannasta kolme neljäsosaa on tuhoutunut 2000-luvulla.
Linnut ovat ravintopyramidin huipulla, ja niiden väheneminen kertoo laajemmasta kasvien ja hyönteisten vähenemisestä sekä elinympäristöjen muutoksista.
Elinympäristöjen tuhoutuminen ja pirstaloituminen on merkittävin luontokadon syy. Lisäksi metsien liika hakkaaminen, ylikalastus, saasteet, haitalliset vieraslajit sekä enenevissä määrin ilmastonmuutos heikentävät luonnon monimuotoisuutta. Nykyisen muutoksen vauhtiin eliöt eivät pysty sopeutumaan.
Suomen uhanalaisista lajeista suuri osa elää metsissä. Pinta-alana mitattuna rakentaminen on metsäkadon suurin syy. Metsiä menetetään asuinrakennusten, mökkien, teiden, voimalinjojen, kaivosten ja teollisuuden alle. Luonnon monimuotoisuuden ohella myös hiilinielu hupenee.
Maankäytön suunnittelussa voidaan vaikuttaa paljonkin luonnon monimuotoisuuden säilymiseen. Tarvitaan riittävän suurten luonnontilaisten alueiden verkosto, jonka avulla lajit pystyvät liikkumaan ja turvaamaan riittävän geenivaihdon. Hajallaan sijaitsevat pienet suojelualueet eivät turvaa lajien säilymistä.
Suurten suojelualueiden perustaminen tiheästi asutuille seuduille on vaikeaa. Tästä syystä edesmennyt akatemiaprofessori Ilkka Hanski kehitti kolmasosan kolmannes -säännön: suojelu on järkevää keskittää pienemmille laikuille niin, että koko alueesta, esimerkiksi kunnasta, rajataan kolmasosa monimuotoisuusalueeksi ja sen sisältä suojellaan edelleen kolmannes pienempinä palasina, jotka ovat näin kyllin lähellä toisiaan, jotta eliöyksilöt voivat liikkua niiden välillä.
Pekka Hänninen
Kirjoittaja on kestävään rakentamiseen erikoistunut arkkitehti ja tietokirjailija.