Moniin kaupunginosiin kohdistuu nyt paineita, kun 1970-luvun rakennukset ovat tulleet peruskorjausikään. Arkkitehti-lehden, Arkkitehtuurimuseon ja Docomomon järjestämässä Debatti-tapahtumassa pohdittiin 1970-luvun rakennuskannan tulevaisuutta tiivistämis-, purkamis- ja korjaamispaineiden alla.
1970-luku näkyy rakennetussa ympäristössä kaikkialla: päiväkodeissa, terveysasemilla, hoivakodeissa ja koulurakennuksissa, unohtamatta lukuisia asuinalueita ympäri Suomen.
Arkkitehtuurin laadun koki moni heikoksi jo 1970-luvulla, jolloin myös rakentamisen tahti Suomessa oli jopa kansainvälisellä mittapuulla suuri.
”Rakennustaide-sanasta on tullut herja ja taiteellisista pyrkimyksistä häpeä”, kuvaili arkkitehtuurin tilaa Juhani Pallasmaa vuonna 1974 ”Arkkitehtuurin aatteet ja arki” -keskustelutilaisuudessa, jossa hänen lisäkseen puhuivat muun muassa Maija Kairamo, Reima Pietilä ja Timo Penttilä.
”Modernin arkkitehtuurin puolivuosisataisesta kehitystyöstä on jäänyt jäljelle vain tehokkuusrationalismi, jolla teknikot, liikemiehet ja poliitikot rakentavat sellaista asuinympäristöä, joka saman tien tuhoaa omat psykologiset ja biologiset edellytyksensä”, kirjoitti puolestaan Kirmo Mikkola keskustelutilaisuuden alustustekstissä.
Moniin kaupunginosiin kohdistuu nyt toisenlaisia paineita, sillä 1970-luvun rakennukset ovat laajasti saavuttaneet peruskorjausiän. Aikanaan joidenkin rakennusten tekniseksi iäksi arvioitiin vain neljäkymmentä vuotta, minkä varjolla moni kohde halutaankin nyt purkaa. Mutta uhkaako 1970-luvun rakennuskantaa huono kunto vaiko tahriintunut maine?
Tätä ja muita arkkitehtuurin kentällä tänä päivänä puhuttavia kysymyksiä pohdittiin syyskuussa Helsinki Design Weekin yhteydessä Vuotalossa järjestetyssä Arkkitehtuurimuseon, Arkkitehti-lehden ja Docomomon Debatti-tapahtumassa, jossa Saija Holménin, Petteri Kummalan ja Kristo Vesikansan luotsaamina keskustelivat Jyrki Tarpio, Tapani Mustonen, Juha Vuorinen, Selina Anttinen, Matti Jänkälä ja Antti Nousjoki sekä Architectural Democracy -kollektiivin Mark Linder ja Pedro Aibéo.
Viisi vuosikymmentä aiemmin aikalaiset loivat synkän kuvan arkkitehtuurin tilasta. Onko keskustelu tällä kertaa toiveikkaampaa?
”Hyvin vähän tulee vastaan sellaisia rakennuksia, jotka eivät olisi korjattavissa”, totesi korjausrakentamisen parissa työskentelevä Tapani Mustonen.
”Modernin talotekniikan sovittaminen vanhoihin rakennuksiin on suunnittelukysymys. On halukysymys, puretaanko vai säilytetäänkö rakennus”, Mustonen sanoi ja nosti esiin Helsingissä Mannerheimintie 14:ssa sijaitsevan 1960-luvun toimistorakennuksen, joka olisi ollut hänen mukaansa korjattavissa. ”Säilyttäminen olisi myös tuonut tilaajalle enemmän positiivista julkisuutta”, Mustonen huomautti.
Myös Jyrki Tarpio näkee vanhojen rakennusten korjaamisessa roimasti mahdollisuuksia.
”1970-luvun asuntorakentamista määrittelee kirjahyllyrunko, jossa kantavia väliseiniä on paljon. Nämä tilat ovat kuitenkin hyvin monikäyttöisiä ja helposti muutettavissa nykyisiin tarpeisiin.”
Väestö ikääntyy, joten väljemmät ja esteettömät asunnot tulevat tarpeeseen, Tarpio totesi.
Uhkana rakennusten säilymiselle keskustelijat näkivät niiden teknisen kunnon sijaan pikemminkin kaupunkisuunnittelussa vastaan tulevat tehokkuustavoitteet.
”Suurimmat ongelmat nousevat siitä, että 70-luvun tontit ovat äärimmäisen tehottomia. Tämän päivän tiiviyden tavoittelu uhkaa pilata nämä vanhat miljööt”, Mustonen harmitteli.
Sama ongelma on tullut vastaan myös Selina Anttiselle.
”Kun korttelitehokkuus on liian korkea, vähiin jäävät palikat, joilla pystyisi tuomaan lisäarvoa ympäristöön.”
Hyvin vähän tulee vastaan sellaisia rakennuksia, jotka eivät olisi korjattavissa.
Keskustelutilaisuudessa kaikupohjaa saivat arkkitehtuurin uudenlaiset toimintatavat. Tarpion mukaan ”radikaalit ideat” ovat tervetulleita kehitettäessä olemassa olevia asuinalueita.
”Meillä voisi olla lähiöitä, joissa testattaisiin, mitä rakennuksista saisi irti esimerkiksi osapurkamisella. Katsotaan, mihin arkkitehdit ja rakennuttajat pystyvät”, Tarpio ehdottaa.
Matti Jänkälän mukaan kaikki taas eivät koe arkkitehtuurin peruskaavaa omakseen.
”Voitaisiin laajentaa arkkitehdin työnkuvaa ja näkemystä siitä, mikä on arkkitehtuuria. Onko esimerkiksi korjausrakentaminen tai rakennusten ylläpito arkkitehtuuria?” Jänkälä haastaa.
Myös syvällisempi ajattelutavan muutos suhtautumisessamme arkkitehtuuriperintöön on Jänkälän mukaan tarpeen.
”Toivoisin, että oppisimme käyttämään olemassa olevaa rakennuskantaa ilman pakkoa ja säädöksiä. Kaikki, mikä on rakennettua, on rakennusperintöä, koska siihen alkaa rakentua ihmisten elämää ja sosiaalisia suhteita.”
Rakennusperinnön vaalimisen voisikin nähdä laajentuvan myös heille, jotka rakennuksia ja tiloja käyttävät – toisin sanoen paikallisille.
Helsingin Itä-Pasilassa ja Merihaassa, joihin nyt erityisesti kohdistuu kehityspaineita, paikalliset ovat pyrkineet osallistumaan alueiden kehittämisperiaatteiden laatimiseen. Todellista vuorovaikutusyhteyttä ei kuitenkaan ole koettu syntyneen asukkaiden sekä kaupungin ja kehityksestä vastaavien toimijoiden välille, huomautti Petteri Kummala.
Mark Linderin ja Pedro Aibéon mukaan uusia ideoita syntyisi tehokkaammin, jos kuuntelisimme paikallisia sekä sallisimme ihmisten tehdä kaupunkitilassa enemmän kokeiluja.
”Kun suunnittelemme ihan kaiken, ei jää enää tilaa innovaatioille”, Aibéo totesi ja mainitsi esimerkkinä Suvilahden skeittiparkin, jonka purkupäätöstä on ihmetelty Yhdysvalloissa asti. Aibéon ja Linderin mukaan tarvittaisiin ”kokeilemisen leikkikenttiä”.
Loppujen lopuksi rakentamisen suvantokausien voidaan nähdä pysäyttävän ajattelemaan. 1970-luvulla maailmaa riepotteli energiakriisi, jonka vaikutukset näkyivät Suomessakin: raakaöljyn hinnan moninkertaistuminen taltutti suomalaisen rakennustuotannon sen huippuvuosista vuoteen 1975 mennessä. Vuosikymmenen lopulla arkkitehtuuri oli jo saanut uuden ilmeen.
Poikkeuksellinen on ollut myös vuosi 2023. Koronakriisin jälkimaininkien ja Ukrainan sodan vuoksi inflaatio, korkojen nousu ja uusi energiakriisi ovat hyydyttäneet sekä asuntokaupan että uudisrakentamisen. Samalla yhä kuumemmat kesäpäivät ja rajummat rankkasateet muistuttavat ilmastokriisin ajankohtaisuudesta. On siis hyvä aika kokoontua keskustelemaan siitä, onko arkkitehtuurin nykyinen suunta oikea.
Kirjoittaja on arkkitehti ja kuuluu kestävän arkkitehtuurin kysymyksiin keskittyvään You Tell Me -kollektiiviin.